Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Kosto on katkeransuloinen motiivi ja siksi lakot vyöryvät nyt yli Suomen – hallituksen pitää oppia yksi asia pääministeri Juha Sipilän virheestä

Kostonhalu ja katkeruus ovat ihmisluonteen syvimpiä tuntemuksia, jotka niin politiikassa kuin yksityisissä ihmissuhteissakin saattavat kyteä vuosien ajan ennen kuin roihahtavat tulipaloksi. Politiikassa pätee viisaus, että selkävoittoja ei pitäisi vastustajasta ottaa. Julkisesti molskille selätetty ja yleisön silmissä nöyryytetty kilpailija puristaa usein nyrkkinsä taskuun ja jää odottamaan revanssia, vaikka sen hakeminen ei olisi järkevää eikä johtaisi muuhun kuin katkeransuloisiin kyyneliin. Palvelualojen ammattiliitto PAMin hallitus ilmoitti maanantaina laajoista työtaisteluista, jotka pysäyttävät 50 000 työntekijän työt eteläisen Suomen hiihtolomaviikolla. Paperi- ja sellutehtaat sekä sahat seisovat valmiiksi. Paperiliitto on ilmoittanut työnantajien Metsäteollisuus ry:lle laajentavansa paperiteollisuuden lakkoa viikolla. Meneillään oleva lakko jatkuu 24. helmikuuta aamuvuoroon asti. Metsäteollisuus on vastannut lakkoiluun työsuluilla eli keskeyttämällä lakkoilevaan ammattiliittoon kuuluvien työntekijöiden palkanmaksun silloinkin, kun varsinainen lakko ei ole päällä. Syytökset sinkoilevat puolin ja toisin. Julkisella sektorilla hoitajat ja opettajat valmistautuvat lakkoilemaan keväällä. Oy Suomi Ab hoipertelee yleislakon kaltaisessa kohmelossa. Kiristys ja uhkailu ei kannata Olennaista on ymmärtää, miksi toinen toistaan maastopalon lailla seuraaviin lakkoihin on päädytty. Jos poliittisesta lähihistoriasta jokin oppi on otettavissa, se olkoon se, että hallitusten ei pidä puuttua työnantajien ja palkansaajien välisiin suhteisiin kiristämällä tai uhkailemalla. Vuonna 2015 Suomen työllisyysaste laahasi 68 prosentissa, valtio eli yli varojensa eikä talouskasvua ruokkineiden vientiyritysten kustannuskilpailukyky ollut hääppöinen. Suurtyöttömyydeltä oli nippa nappa vältytty sen ansiosta, että kotitalouksien ruokkima yksityinen kulutus oli pitänyt kotimarkkinakysynnän vahvana 2010-luvun alkuvuodet – olkoonkin, että kulutusjuhlia oli tanssittu velkarahan voimalla. Pääministeriksi nousseen Juha Sipilän (kesk.) tavoitteena oli aivan oikein Suomen vientiteollisuuden kustannuskilpailukyvyn parantaminen. Yhteisvaluutta euron oloissa Sipilällä ja Suomen Pankilla ei ollut omaa valuuttaa devalvoitavaksi. Sipilä päätyi kiristämään palkansaajien keskusjärjestöjä hyväksymään yhteiskuntasopimuksen, jonka nimikin vaihtui lopulta kilpailukykysopimukseksi. Kun viiden prosentin leikkaus palkkoihin ei maistunut palkansaajille, Sipilä kaivoi taskustaan myrkkypillerin. Sipilän, Timo Soinin (ps.) ja Alexander Stubbin (kok.) johtama hallitus esitteli toimenpiteensä kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi 8. syyskuuta 2015. Lista ristittiin julkisuudessa pakkolakipaketiksi. Hallitus aikoi pakolla puolittaa ylityökorvaukset ja pienentää sunnuntaikorvauksia. Sairauspäivien korvaustasoa olisi alennettu siten, että ensimmäinen päivä olisi palkaton ja päiviltä 2–9 maksettaisiin 80 prosenttia palkasta. Pitkiä lomia olisi leikattu ja niin edelleen. Kilpailukykyvaikutukset olivat tutkijoiden mielestä kiistanalaisia, minkä lisäksi maan hallituksella olisi ollut olemassa vaihtoehtoja toimilleen. Rutto vai kolera? Kansalaisten ja työmarkkinajärjestöjen näkökulmasta kysymys oli pakosta ja sopimusvapauden rajoittamisesta. Näistä syistä tiedotusvälineissä kirjoitettiin pakkolakipaketista, toki hallituksen kilpailukykylaskelmat mainiten. SAK, Akava ja STTK järjestivät perjantaina 18. syyskuuta 2015 Stop-suurmielenilmauksen työn, sopimusoikeuden ja järjestäytymisvapauden puolesta. Perussuomalaiset menetti kannatuksensa koko vaalikaudeksi – ja Sipilän hallitus sen seurauksena toimintakykynsä. Palkansaajat valitsivat ruton ja koleran väliltä, kuten korkeasti koulutettujen etujärjestön Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder asetelmaa kuvaili. Sairausajan palkkoja ei leikattu työlainsäädännöllä. Kilpailukykysopimus allekirjoitettiin kesäkuussa 2016. Työnantajien maksamia sosiaaliturvamaksuja siirrettiin palkansaajien harteille. Palkankorotukset jäädytettiin. Julkisella sektorilla lomarahoihin tehtiin leikkaus kolmeksi vuodeksi. Samaan aikaan – kiky-sopimuksesta riippumatta – kansainvälisen talouden noususuhdanne alkoi tarttua suomalaisyritysten purjeisiin. Teollisuudessa tilauskirjat täyttyivät. Pörssissä vietettiin osinkokarkeloita. Iloiset talousuutiset seurasivat toisiaan. Telakoilla kipinät sinkoilivat hitsareiden pilleistä. Mieliä kalvoi katkeruus Satojen tuhansien palkansaajien mieliä kalvoi silti katkeruus, tuntemus epäoikeudenmukaisuudesta. Valtiovarainministeriön talouskatsaus vahvisti keväällä 2019, että kiky leikkasi palkansaajien ansiotasoa: vuonna 2017 reaalisen ansiotason kehitys painui 0,5 prosenttia pakkaselle. Työnantajien yksikkötyökustannukset alenivat samana vuonna 2,1 prosentilla. Yrityksillä ja omaisuustuloja saavilla suomalaisilla meni jo kikyn solmimisen aikoihin laveasti. Vuonna 2016 nettomääräiset omaisuus- ja yrittäjätulot kasvoivat kansantaloudessa 7,7 prosenttia. Ensimmäisenä kiky-vuotena eli vuonna 2017 yrittämisen ja omistamisen tuottamat tulot harppasivat Suomessa ylöspäin 7,8 prosenttia. Palkansaajien ansiokehitys oli reaalisesti pakkasella. Sipilä ei vuonna 2015 voinut tietää, kuinka voimakas myötätuuli alkaisi puhaltaa jo vuonna 2016. Silti hänen ei olisi pitänyt pakottaa työmarkkinajärjestöjä sopimukseen, jota myös monet työnantajat vastustivat. Ammattiliitot olisivat kyllä hyväksyneet nollakorotukset palkkoihin. Räjähdys on väistämätön Kesäkuussa 2015 työnantajat ja palkansaajat olivat jatkaneet työllisyys- ja kasvusopimusta vuodella. Palkkoja oli nostettu vain 0,43 prosentilla. SAK:n nykyinen puheenjohtaja Jarkko Eloranta veti ammattiliitto JHL:ää kiky-kalkin syömisen aikoihin. ”Omaisuus- ja yrittäjätulojen nopea kasvu on tyypillinen ilmiö nousukauden alussa. Kiky tehtiin, kun talous jo kasvoi. Palkkojen nousu näyttää tulevan peräaaltona”, Eloranta pohti Iltalehdelle viime vuonna. Paitsi että palkankorotuksiin ei työnantajien mielestä olisi varaa. Yritykset ovat osittain oikeassa, sillä maailmantalous on täynnä epävarmuutta. Oikeampi hetki palkankorotuksille olisi ollut esimerkiksi vuosi 2018. Silloin talous kasvoi. Oppi on siinä, että Suomen hallituksien ei pidä yrittää väkivalloin puuttua työmarkkinoiden herkkään tasapainoon. Ilman kikyä vuodet 2016 ja 2017 olisivat olleet nollakorotusten aikaa, mutta katkeruutta ei olisi jäänyt kytemään. Vuosina 2018 ja 2019 palkkoja olisi korotettu maltillisesti. Nyt saattaisi olla taas nollakorotusten vuoro. Sen sijaan työmarkkinoilla purkautuvat katkeruus, kostonhalu ja neljän vuoden paine. Räjähdys on väistämätön. Voittajia ei ole. On vain häviäjiä. Toiset häviävät enemmän kuin toiset. Hallituksen ei pidä puuttua Työnantajien ja palkansaajien leireistä löytyy molemmista ihmisiä, jotka ovat odottaneet vapaata yhteenottoa. Siinä punnitaan, kenellä on minkäkin verran neuvotteluvoimaa. Poliittisen historian ironiaa piilee siinä, että perussuomalaiset keikkuu gallupeissa kärjessä, kun ammattiliitot ajavat soppatykkinsä lakkoasemiin. Jos suomalaisessa politiikassa vallitsisi jokin logiikka, sdp:n luulisi hyötyvän siitä, että ammattiliitot näyttävät voimaansa. Perussuomalaisten suosio romahti syyskuussa 2015. Yle uutisoi ”politiikan mannerlaattojen siirtyneen”, kun perussuomalaiset syöksyi 10,7 prosenttiin. (8.10.2015) Miinusta ropisi 4,3 prosenttiyksikköä. Saman vuoden joulukuussa sdp oli 22,7 prosentissa ja perussuomalaiset 8,9:ssä. Nyt Sdp on pääministeripuolue. Parasta olisi, jos Sanna Marinin hallitus antaisi työmarkkinoiden järjestöjen ottaa vapaasti yhteen. Yksi sosiaalidemokraattinen pääministeri kaatui jo lakkoilun sivuvaikutuksiin. Juuri siitä syntyi ongelmia vuosina 2015 ja 2016, että hallitus halusi puuttua työmarkkinoilla vallitsevaan kauhun tasapainoon. Katkeruus sovinnon esteenä Pian ollaan tilanteessa, jossa kikyllä saavutetut voitot ovat sulaneet lakkoiluun. Kuluva talvi ja kevät saattavat jäädä historiaan murroshetkenä, jolloin ammattiliitot alkoivat menettää valtaansa. Toistaiseksi enemmistö niiden jäsenistä on hyväksynyt lakkoihin ryhtymisen. Miksi näin? Siksi, että katkeruus on sovinnon esteenä. Työnantajien on hyvä ymmärtää, että selkävoittoja ei kannata hakea. Viisas patruuna sen tietääkin. Ainakin suurimpien yritysten taseista löytyy jonkin verran palkankorotusvaraa. Yleissitovien eli kaikille tulevien palkankorotusten aikakausi on vääjäämättä päättymässä. Sen tunnustavat ay-johtajatkin, vähintään heistä viisaimmat. Huominen on työmarkkinoilla täynnä paikallista sopimista, palkanmaksua tuottavuuden perusteella. Eniten opittavaa on hallituspoliitikoilla ja puolueilla, koska suurimmat syylliset lakkoiluun löytyvät siltä sektorilta. Kauhun tasapainon häiritsemisestä syntyy vain sutta ja sekundaa – olipa pääministerinä kuka hyvänsä. Ja laskun maksaa lopulta aina keskituloinen suomalainen.