Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Onko oikein, että hoivakodin asukkaan pitää odottaa ulkoilua tuhkaukseen asti – entä tuleeko äidistä enkeli vai puolukka?

Äitimme nimi oli Pirjo Inkeri . Pikkuveljeni Markku kuuli aivan alussa väärin ja kuvitteli vielä ekaluokkalaisena, että äiti on Pirjo Enkeli. ”Ei varmasti ole.” Eli sanomistahan siitä tuli. Nyt äiti on oikeasti enkeli. Siunasimme hänet haudan lepoon Metsäkulman kappelissa Karhulassa viikko sitten. Tai itse asiassa äiti ei päässyt haudan lepoon – eikä ehkä edes enkeliksi. Kovin pieneksi käynyt äitimme poltettiin ja hänen toivomuksestaan otimme talteen tuhkan – Mika pitää huolen, ettei se unohdu tai huku mihinkään. Kokoonnumme kaikki viisi Kotkassa taas kesäkuussa, kun puolukka kukkii. Etsimme tutun metsikön ja asettelemme haltijan luvalla puolet tuhkasta hellävaroen puolukan varvuille äidin osoittamaan paikkaan. Ja katso, tapahtuu ihme, ylösnousemus: viimeiset vuodet hoivakodin sängyssä kuihtuneesta äidistämme tulee ainavihanta varpu! Kanervien, mäntyjen ja sammaleiden lomassa ja pölyttäjien palvomana hän saa viettää niin vaihtelevaa ja onnellista ikuisuutta, että taivaan sinessä lihotteluun kyllästyneet enkelitkin ovat kateellisia. Äidistä tuli melkein julkkis vielä puoli vuotta ennen kuolemaansa. Itseeni, yhteiskuntaan ja eritoten Attendoon hermostuneena kirjoitin Aamulehteen kolumnin siitä, kuinka äitini viimeiset vuodet hoivakodissa ovat olleet yhtä helvettiä. Joku saattaa muistaa ainakin kolumnin otsikon. Se oli ”Vietän vanhuuteni mieluummin kuivattuna turskana Alaskassa kuin tuettuna ihmisjätteenä Attendossa”. ”Et varmasti vietä!” Eli sanomistahan siitä tuli. Syvästi dementoitunut äiti ei siitä enää kärsinyt, ehkä jopa hyötyi: huolenpito hoivakodissa parani hämmästyttävästi. Meille lapsille ilmaantui perisuomalainen ongelma: lähetämmekö hoivakotiin kortin ja kiitämme äitimme hyvästä hoidosta? Muut sisarukset kysyivät mielipidettäni empien. Kolumnini oli ollut sen verran synkkä, etteivät he olleet varmoja suopeudestani. No, tietysti suostuin. Mutta yhdellä ehdolla: kiitokset menevät hoitajille, eivät lääkäreille eivätkä johtajille. Ja sydämestään hoitajat työtään tekivät, tekevät. Kyynelet silmissä he kertoivat, miten pahalta tuntui kun äiti ei enää pystynyt nielemään eikä syömään. Nyt jos hyvin käy, joku mukavampi eläin kuin ihminen syö syksyllä äidin tuhkan seasta nousseen marjan, siis sievän ja kirpeän puolukan. Olisipa karhu! Siitä vasta seikkailu alkaisi. Äidin asiat ovat nyt hyvällä tolalla, mutta joku toinen dementiaan vajonnut vanhus asuu äidin entisessä huoneessa. Lasten ja lastenlasten valokuvat ovat vaihtuneet, mutta samalla tavalla ne ovat oikeilla paikoillaan kirjahyllyssä, ryijyn alla. Kunpa lapset ja Attendon johtajat kävisivät katsomassa. Ja ymmärtäisivät, miten paljon uusi mummo tai pappa kaipaa aurinkoa, tuulta, kanervaa, puita, vettä. Ettei tarvitse odottaa ulkoilua ihan tuhkaksi asti. Entä mitä teemme lopulle tuhkalle? Ripottelemme tietysti mereen. Olemmehan Kotkassa.