Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Opettaja Tiina Keskisen kertomus entisestä häirikköoppilaasta liikutti lukijoita: ”Hienoa, että ainakin jonkun kohdalla tällainen välittävä aikuinen on osunut kohdalle”

Kiitokset todella hyvästä kirjoituksesta. Jos me kaikki osaisimme asettua toisen ihmisen asemaan, maailmasta tulisi parempi. Itkin kun luin kirjoitustasi, se kosketti niin, vaikka minulla ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia asiasta. Voi miten ihana kolumni koulunaloitusaamuun. Oma esikoispoikani on juuri keväällä valmistunut ammattikoulusta ja päässyt alansa töihin, toinen poikani aloitti eilen ammattikoulunsa (4v.) ja kuopus poikani menee tänään neljännelle luokalle. Kaikki on mennyt meillä hyvin ja helpostikin, mutta sait onnenkyyneleet nousemaan silmiini – teet tärkeää työtä selvästi sydämellä! Kunpa me jokainen muistaisimme, että kaikilla kohtaamisilla voi olla noinkin pitkälle kantavat vaikutukset. Kiitos tosi paljon tämän(kin) päivän kolumnistasi! Olen seurannut ajatuksiasi eri medioissa ja iloinnut kovasti siitä, miten välität oppilaistasi. Toivon totisesti monien tutustuvan ajatuksiisi, jotta ymmärrys kasvaisi; häirikköhän oirehtii jostakin, hänellä on niin paha olla, ettei millään ole enää väliä. Siis nimenomaan: välittämistä, ja kiinnostusta toiseen ihmiseen, sitä me tarvitsemme, kaiken ikäiset! Kiitos kolumnisti Tiina Keskinen ! Luen kolumnisi tarkkaan. Niissä kirjoittaa kokenut opettaja nykyihmiselle kouluasioista. Olen ollut opettajana 38 vuotta kansakoulusta peruskouluun. Olen kokenut ja sopeutunut. Erikoisesti olen ihmetellyt koulumaailmaankin tullutta kiirettä. Onko sen keskellä unohtumassa, että lapsi on ja on aina lapsi! Aika ja rakkaus auttavat häntä kasvamaan, ihmettelemään, oppimaan ja omaksumaan. Torstain tekstisi häiriköstä nosti kyyneleet silmiini. Siinä oli paljon ymmärrystä ja rakkautta. Olen saanut vielä yli 80-vuotiaana, eläkkeellä olevana, vanhana opena kokea saman. Aikuiseksi kasvanut pieni kirkassilmäinen poika tai tyttö on tullut kiittämään kouluajasta. Silloin hän istui edessäni silmät kirkkaina katseessaan kysymys: Mitä tänään teemme ja opimme? Koulu ja kouluaika ovat lapsen elämässä kodin rinnalla tärkeimmät asiat. Ensimmäisen opettajan ja ymmärtäväisen opettajan muisto ei hälvene. Terveiseni kolumnistille: Odotan lisää kouluasioita! Olet hyvässä ja hienossa ammatissa! Olen aamupalalla ja lomalla. Aamulehteä lukiessani osui silmääni otsikko, josta heti kiinnostuin. Kirjoitus oli niin koskettava, että saman tien kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Iso kiitos tästä kirjoituksesta! Kiitos opettaja, jolla oli sydän! Tunnistan itseni kuvaamastasi pojasta. Olin jo tarhaikäisenä ilkeä, nälvin ja kiusasin ensin tarhakavereitani ja myöhemmin koulussa luokkakavereitani. Häpeän yhä edelleen syvästi omaa silloista käytöstäni, mutta vanhemmalla iällä olen kuitenkin alkanut pohtia yhä enemmän myös omaa vastuutani asiassa. Kasvoin kodissa, jossa kannustamisen ja tukemisen sijaan minua ja sisaruksiani pikemminkin lannistettiin ja lyötiin maahan. Minä ja sisarukseni saimme kestää jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja pelkoa fyysisestä väkivallasta isäni suunnalta, joka kärsi mielenterveys- ja alkoholiongelmasta. Kotona saatu palaute oli lähinnä haukkumista ja sen kertomista mikä meissä lapsissa oli pielessä. Omassa kodissa pitikin osata olla mahdollisimman äänetön ja näkymätön. Äidiltäni taas puuttui täysin kyky ymmärtää erilaisuutta. Saimme esimerkiksi lapsina kuunnella jatkuvaa toisten ihmisten ulkonäön arvostelua. Jos vastaan tuli mies punaisissa housuissa tai gootiksi pukeutunut nuori, oli sitä kauhisteltava ja naurettava kovaan ääneen myös meidän lasten kuullen. Myös jatkuva toisista ihmisistä juoruaminen ja heistä selän takana pahan puhuminen olivat keskeinen osa äitini persoonaa. Kodin ilmapiiri johti siihen, että suunnittelin ensimmäisen kerran itsemurhaa alakoulun puolivälissä. Olin vakavasti masentunut varmasti jo paljon ennen tätä. Purin kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja vanhempien kiusaamista ensin tarhassa tarhakavereihini ja sitten koulussa luokkakavereihini. Jouduin kerran käytöksestäni rehtorin puhutteluun, mutta häntäkään ei kiinnostanut löytää juurisyytä käytökselleni. Tärkeintä oli löytää syyllinen, rangaista ja passittaa takaisin luokkaan. Olen aikuisiällä pyytänyt käytöstäni anteeksi usealta kiusaamaltani, mutta ymmärrän, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Poden yhä edelleen syyllisyyttä tekemisistäni, myös ansaitusti, mutta toisaalta en millään jaksa uskoa, että olisin syntynyt kiusaajaksi. Rohkenisinkin väittää, että todella moni koulussa häiriköivä oireilee huonon kasvatuksen seurauksena, ja ettei kiusaamista saada milloinkaan kitkettyä kouluista, ellei tätä asiaa ymmärretä ja jos siihen ei yritetä puuttua. En tiedä, mitä keinoja minulla olisi ollut tarhaikäisenä kyseenalaistaa niitä täysin vääristyneitä käyttäytymismalleja, joita vanhempani olivat minuun kasvatuksen kautta iskostaneet. Meidän perheemme olisi tarvinnut jo hyvin varhaisessa vaiheessa sosiaalitoimen tai muun välittävän aikuisen väliintuloa. Näin ei kuitenkaan valitettavasti missään vaiheessa tapahtunut. Onkin hienoa lukea, että ainakin jonkun kohdalla tällainen välittävä aikuinen on osunut kohdalle, ja että tällä aikuisella on ollut viisautta yrittää ymmärtää tilannetta kokonaisvaltaisemmin. Kiitos siis työstäsi ja hyvästä kirjoituksesta.