Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Pitkältä syystauolta palannut Tampere Filharmonia herkutteli soinnilla – Eero Lehtimäki on lupaava uusi kapellimestarikyky

Suomalaiselle kapellimestariosaamiselle ei loppua näy. Samaan aikaan kun Tampere Filharmonian ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali debytoi menestyksellä ja kritiikin kiittämänä New Yorkin filharmonikoiden johdossa, kotiorkesterista piti huolta kolmekymppinen tulevaisuuden nimi Eero Lehtimäki . Vastikään Joensuun orkesterin ylikapellimestarina aloittanut Lehtimäki osoitti heti konsertin alusta lähtien armoitettua sointitajua saamalla Tampereen orkesterin hehkumaan aistillisena Claude Debussyn Faunin iltapäivän raukeissa tunnelmissa. Kapellimestari piti soinnin teokselle sopivan hiljaisena ja salaperäisenä, mutta silti rikkaana ja värikkäänä. Monet hienot orkesterisoolot huilisti Annaleena Jämsän keskeisestä avausteemasta lähtien istuivat kokonaisuuteen luonnollisesti. Kirsikkoina maukkaan kakun päällä olivat faunien leikkejä kuvaavat lyömäsoittajien kimaltavat triangeli-iskut. Kaikesta kuuli, että Eero Lehtimäki on paitsi lahjakas ja innoittava kapellimestari myös akustiikkaan erikoistunut insinööri. Hän tajusi heti, miten Tampere-talon akustisesti hankalassa pääsalissa pitää sointia käsitellä. Nuori superlahjakkuus oli konsertin sellosolistikin. Kesällä sensaatiomaisesti Tshaikovski-kilpailussa finaaliin yltänyt Senja Rummukainen ihastutti nyt Pjotr Tshakovskin Rokokoo -muunnelmien parissa. Keveys ja runollisuus siivittivät poikkeuksellisen nautinnollista tulkintaa, jossa orkesterin ja solistin kesken syntyi riemastuttavan kiinteä yhteys. Isoihin sellokonserttoihin kamarimusiikillisen Rummukaisen sellonääni saattaa vielä olla aavistuksen pieni, mutta tässä klassishenkisessä teoksessa voima riitti mainiosti. Ylimääräisenä tarjoiltu Bachin ensimmäisen soolosellosarjan preludi vain korosti Rummukaisen syvää musikaalisuutta. Teokset ”väärin” päin Toisella puoliskolla kuultiin Dmitri Shostakovitshin yhdeksäs sinfonia ja Jean Sibeliuksen Pohjolan tytär tavallaan ”väärin” päin eli sinfonia ensin ja sävelruno konsertin päätteeksi. En täysin vakuuttunut ratkaisusta, vaikka kapellimestari kaiketi haki tällä teosjärjestyksellä jonkinlaista symmetriaa niin teosten luonteen kuin sävellajisuhteidenkin kannalta. Silti Shostakovitshin kieltämättä kieli poskessa sävelletyllä yhdeksännellä sinfonialla olisi hyvin voinut tämänkin konsertin kruunata, sillä nyt Pohjolan tytär tuntui enemmän encorelta kuin huipennukselta. No kappalejärjestyksestä huolimatta soiton laatu oli toki korkeaa luokkaa. Sinfonia eteni suuressa sointikuvassa tasapainoisesti monien vaikuttavien orkesterisoolojen rikastuttaessa ilmettä. Itsekin klarinettia puhaltava Lehtimäki antoi varsinkin puupuhaltajille tilaa loistaa, muttei jousistokaan hassummin soittanut kuten hitaan osan keskivaiheiden huokaavista soinneista huomattiin. Pohjolan tyttäressä Sibelius tuli lähemmäs Richard Straussin virtuoosisuutta kuin missään muussa teoksessaan. Lehtimäki soi orkesterille vapauden sankarilliseen runsauteen, mutta ajoittain soinnin selkeyden kustannuksella. Soolosellisti Joona Pulkkinen avasi ja sulki teoksen sivut herkin sävyin.