Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Kokeneet muusikot kumoavat yleisen harhaluulon yleisön ja esiintyjien suhteesta – myös muusikkoa saa kannustaa aivan kuin suoritukseen valmistautuvaa urheilijaa

Vähän yli 20-vuotiaiden nuorten jazzmuusikoiden perustama Ilmiliekki Quartet sai uralleen lentävän lähdön vuonna 2002. Se voitti nousevien kykyjen pohjoismaisen jazzkilpailun ja nettosi saman tien pitkän sarjan keikkoja sekä Euroopassa että myöhemmin Yhdysvalloissa ja Australiassa. USA:ssa Ilmiliekin jäsenet antoivat haastatteluja. Niihin liittyen yhtyeen vasta ilmestyneen comeback-albumin Land Of Real Menin yhden raidan nimi on Il Maleki . Trumpetisti Verneri Pohjola tarinoi nimen taustasta uutuuslevyn kansivihkossa. Nimi viittaa USA:ssa aikoinaan tehtyyn tv-haastatteluun, jonka yhteydessä toimittaja kirjoitti Ilmiliekin trumpetistin nimen lehtiöönsä tikkukirjaimin: VERNERI POHJOLA. Kun bändi sitten seuraavana päivänä katsoi televisiota, äänessä ei näyttänytkään olevan Pohjola vaan suomalainen trumpetisti Il Maleki. Emämoka huvittaa ilmiliekkeläisiä vieläkin. "En taputa kun muutkaan eivät taputa" Nyt trumpetisti istuu helsinkiläisen kauppakeskuksen kahvilassa bändikavereidensa pianisti Tuomo Prättälän , rumpali Olavi Louhivuoren ja basisti Antti Lötjösen kanssa. Puhe kääntyy muusikoiden ja yleisön vuorovaikutukseen. Katsomon puolella ajatuksenkulku tapaa mennä näin: "Olipa upea soolo, pitäisikö antaa väliaplodit? Ehkei sittenkään. Kukaan muukaan ei taputa. Miksi tuo rapistelee paperia ja tuo köhii tällaisena herkkänä hetkenä? Pysyisi kotona, jollei ole terve. Vau, mikä lopetus! Nyt kuuluisi nousta seisomaan ja huutaa, mutta enpä nouse, kun kaikki muutkin vain taputtavat ja tapittavat penkeillään. Miksi suomalainen yleisö on tällaista?" – Meillä ollaan tosiaan kohteliaita, Pohjola tuumaa. – Esimerkiksi vanhassa jazzmaassa Puolassa yleisö on huomattavasti eloisampaa. Siellä todella tykätään improvisoidusta musiikista, ja kuuntelijat myös näyttävät sen. "Yleisön kannustus ja mukanaolo motivoivat" Nelikko ei halua millään muotoa moittia suomalaista konserttiyleisöä. Se on parasta A-ryhmää. Muusikot ainoastaan muistuttavat, että varsinkin enemmän tai vähemmän improvisoidussa musiikissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. – Improvisaatio on aina esiintyjien ja yleisön molemminpuoliseen osallistumiseen perustuva orgaaninen prosessi, Verneri Pohjola kiteyttää. – Se on myös keskustelua, ja Ilmiliekin keskustelussa on ihan oma moodinsa. Pohjola vertaa muusikoita yleisurheilijoihin. Kun esimerkiksi korkeushyppääjä tai kolmiloikkaaja valmistautuu suoritukseen, hän pyytää katsomosta kannustusta. – Sama pätee meihin. Yleisön kannustus ja mukanaolo motivoivat. "Joskus totaalinen hiljaisuus voi ahdistaa" Harhaluulo on, etteivät lavalla olevat artistit näkisi yleisöä ja sen yksilöitä. He näkevät varsin hyvin vaikkapa entisen opettajan vasemmalla laidalla, ex-tyttöystävän oikealla tai joukon pikkulapsia eturivissä. Kuuntelijoiden koostumuksella ja reaktioilla on välitön vaikutus musiikin substanssiin. – Joskus yleisön totaalinen hiljaisuus voi tuntua jopa vähän ahdistavalta, Antti Lötjönen tuumaa. – Toisaalta vieraassa kulttuurissa suomalaisen vaikutuspiirin ulkopuolella esiintyminen saattaa nostaa pintaan näkymättömiä ja tiedostamattomia ominaisuuksia. Ne vaikuttavat sekä meihin että yleisöön, Olavi Louhivuori jatkaa. "Löysimme oman tavan tehdä" Ilmiliekki Quartet sattui 17 vuotta syntymään oikeaan aikaan ja paikkaan. Liekki leimahti vähän yli parikymppisten musiikinopiskelijoiden Verneri Pohjolan ja Tuomo Prättälän kipinästä perustaa jazzbändi. Tahtotilaa vahvisti Sibelius-Akatemian seinältä silmään osunut ilmoitus. Sillä haettiin osanottajia pohjoismaiseen YNJC-kilpailuun (Young Nordic Jazz Comets). Kun mukaan saatiin samanikäiset Louhivuori ja Lötjönen, kvartetti purkitti treeninauhan, pääsi kilpailuun ja – omaksi yllätyksekseen –  voitti sen. Heti perään vuonna 2004 Ilmiliekki oli Finland Festivalsin Vuoden nuori taiteilija. – Kyllä siinä vähitellen itsekin alkoi tajuta, että tässä on jotain spesiaalia, Prättälä pohtii. – Löysimme oman tavan tehdä. Teimme vähän ja eteerisesti sen sijaan, että olisimme nuorina jazzopiskelijoina halunneet näyttää osaamistamme. Pohjolan mielestä ainakaan hän itse ei edes osannut tuolloin kovin paljon. Siksi hän puhalsi trumpettinsa soimaan romuluisen rumasti. Siinä oli jopa vähän punkin henkeä. – Emmekä me olleet taustaltamme jazzmuusikoita. Olavi oli sitä ehkä eniten, trumpetisti sanoo. – Mitä, minäkö? Louhivuori älähtää. "Turvaverkkoa ei tarvita" Liekki alkoi hiipua toisen oman albumin ja Emma Salokosken kanssa vuonna 2009 tehdyn laululevyn Vi sålde våra hemmanin jälkeen. Kaikilla neljällä alkoi olla runsaasti muuta puuhaa. Tuli ei kuitenkaan koskaan sammunut. Paluu oli vain ajan kysymys. Pohjolan mielestä bändi on vuonna 2019 rytmisesti entistä mielenkiintoisempi ja omaehtoisempi. Muusikot ovat tulleet ikään kuin sinuiksi Ilmiliekin kanssa. Turvaverkkoa ei tarvita. – Nyt voi antaa mennä vaan ja luottaa siihen, että tämä toimii, Lötjönen toteaa. – Voi mennä jopa metsään, kun tietää, että sieltä tullaan takaisin kori täynnä sieniä, Prättälä jatkaa. Hyvä esimerkki on helsinkiläisessä konserttiklubissa G Livelabissa yleisön edessä taltioidun comeback-albumin raita Ravelogue . Levytyskonsertti alkoi sen kauniilla bassointrolla. Pohjolan piti ottaa introsta kiinni trumpetillaan, mutta kuinka ollakaan, hän unohtui ihastelemaan Lötjösen hienoa nypläystä. – Oli upeaa, että vedimme itseltämme maton alta heti kättelyssä, Louhivuori hekottaa. "Mitä on olla mies vuonna 2019?" TUM Recordsin kautta vuonna 2004 markkinoille saadun debyyttialbumin nimi oli March Of The Alpha Males eli alfaurosten marssi. Mikä jatkovitsi piilee siinä, että We Jazz Recordsin julkaisema uutuus kääntyy puolestaan "tosimiesten maaksi", joka kaiken lisäksi alkaa Laurie Andersonilta lainatulla O Supermanilla ? – Alfaurokset tulivat aikoinaan siitä ajatuksesta, että on hienoa soittaa free jazzia ja samalla absurdia, että sitä soittavat nuoret lukutoukkamaiset pojat, Pohjola selittää. – Uuden albumin nimi kysyy puolestaan, mikä ja millainen miehen paikka todella on. Mitä mieheys on? Onko mieheys kriisissä? Voiko mies olla ylpeästi mies tasa-arvoisessa maailmassa? Tuottaja Matti Niveksen suunnitteleman kannen valokuvissa tosimiesten maa näyttäytyy tyhjänä ja hämäränä. – Mua alkoi naurattaa, kun näin sen kannen, Tuomo Prättälä nauraa taas.