Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Oi katso kenguru loikkaa eli mitä ihmettä viime yönä oikein tapahtui nukkuessani

Olen ihan varma, että tulen vielä monta kertaa katumaan tätä kirjoitustani. Aion nimittäin kertoa unistani. Niitä kun yhdistää muutama toistuva, mutta erittäin ahdistava piirre. Viime yönä kiertelin Helsinkiä. Tapasin ensin 93-vuotiaan Liisa -tätini Töölössä, jossa hän ei ole asunut sitten vuoden 1962. Sen jälkeen piipahdin keskellä päivää (!) viinilasilliselle tunnettuun pihviravintolaan (muistan kyllä mihin, mutta en tohdi kertoa) ja valitsin halvinta valkoviiniä (?!). Kuulin, kun hovimestari kuiskasi tarjoilijalle, että taas tulee kadulta noita juomareita ja tilaavat aina tätä halvinta. Viini maksoi 2,80 euroa lasilta, mikä paljastaa, että kyseessä oli uni eikä todellisuus. Hetken aikaa hävetti. Sitten muistaakseni vaihdoin vähän parempaan ja kalliimpaan viiniin. Sen jälkeen jatkoin matkaa ympäri Helsinkiä ihan eksyksissä. Loikkien. Liikun aina unissani tasaloikkimalla pitkiä loikkia. Näin matka joutuu eikä vähiä unia tarvitse kuluttaa turhaan tarpomiseen. Muistutan tässä mielessä kengurua, joskaan en ole löytänyt itseltäni vielä pussia enkä näytä peilissä yhtä viisaalta kuin vallabi. Joskus nuorempana muistan loikkimisen sijaan lentäneeni, mutta ikä alkaa painaa ja on turvallisempi liikkua maata pitkin. Viinipainajainen on kevyttä verrattuna siihen, millaisia kauhu-unia normaalisti näen. Olen nimittäin pyristellyt 27 vuotta aloittelevana golfin harrastajana ja se aiheuttaa varsinkin kesäkaudella viikoittain pahimmat painajaisunet. Olen lyöntipaikalla, joka sijaitsee joko pensasaidan, mattotelineen tai muun esteen vieressä niin, ettei mailaa mahdu heilauttamaan. Verenpaine nousee ja pyörin vuoteessa hikisenä, mutta kertaakaan en ole onnistunut vielä lyömään avauslyöntiä. Uni on pahempi versio keihäänheittäjä Antti Ruuskasen unista, joissa hän ei koskaan heitä pitkälle vaan yleensä kompastuu heittoviivalle. Joku psykiatri voisi kertoa minulle, mistä peloista tällaiset unet kertovat. Tunnenko viininhimoa myös nukkuessani ja pelkäänkö häpäiseväni itseni hienossa ravintolassa? Toki minä sen ymmärrän myös valveilla, ettei tällaisen tavallisen toimistotyöläisen elämässä voi olla kauheampaa paikkaa, kun golfpallo ykkösväylän lyöntipaikalla. Joskus unissani tapahtuu myös mukavia asioita. Parhaita öitä ovat ne, kun lähes 20 vuotta sitten lopetetut Martta ja Ruusu ilmestyvät kuvaan mukaan ihan yhtä mahdottomina ja kurittomina kuin vuosina 1990–2002. Silloin on sääli herätä kellon soittoon ja palata todellisuuteen, jossa pitää loikkimisen sijasta tylsästi kävellä. Muistutan tässä mielessä kengurua, joskaan en ole löytänyt itseltäni vielä pussia enkä näytä peilissä yhtä viisaalta kuin vallabi.