Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Rockbisneksessä ihmisillä on usein keskivertoa suurempi ego: Siksikin Ralph Larmann on maailman onnellisin mies, koska ei ole koskaan mokannut työssään

–  Olen täydellisen onnellinen mies. Olen mahdollisesti jopa koko maailman onnellisin mies, valokuvaaja Ralph Larmann toteaa heti haastattelun aluksi. Sitten hän täsmentää: –  Minulla on kaikki mitä haluan: upea vaimo, kaunis koti, riittävästi rahaa ja saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan. Koronaviruksen jälkeisessä maailmassa harva kehtaa ladella näin siirappisia kommentteja. Kuitenkin Ralph Larmannia (s. 1963) on liki mahdotonta olla uskomatta. Hän kuulostaa vilpittömältä. Arvasittekin jo: edes pandemia ei ole laittanut kapuloita saksalaiskuvaajan rattaisiin. Nyt, kun esitysvalokuvaajalle ei ole esityksiä kuvattavaksi, Larmann voi tehdä kaikkea muuta: suunnitella seuraavia isoja kuvauksia, seuraavia kirjoja, hoitaa kirjanpitoa, tehdä myyntiä ja brändityötä, pitää yllä verkostoja, luoda strategiaa. –  Tilanteeni on sen ansiota, että olen saattanut työskennellä pontevasti kameran takana viimeiset kolmekymmentä vuotta. Näyttely stagesta Tampereella avautuva Stars On Stage -näyttely ei ole Larmannin mukaan vain kuvasarja popmaailmaan tähdistä, vaan näyttely on ”koko näyttämön määritelmä”. –  Kaupunki voi olla stage. Stage itsessään voi olla stage. Jos näillä stageilla vain tapahtuu jotain, mitä voin kuvata, se on silloin stage. Stage-sana käsitetään usein väärin. Se ei tarkoita vain lavaa, jolla esiintyy joku suuri tähti. Lava tai näyttämö voi olla mitä vain! Larmannin tähtäimeen maailman lavoilla ovat toistuvasti päässeet muun muassa AC/DC, The Rolling Stones, Metallica, Ed Sheeran , U2, Kylie Minoque , Michael Jackson ja Prince . Liki jokainen musiikkimaailman suurimmista nykytähdistä on ollut jossain vaiheessa Larmannin asiakas. Suomalaisia asiakkaita Asiakkaita on kuluneella vuosikymmenellä tullut myös Suomesta. Larmann on kuvannut niin Cheekin Olympiastadion-spektaakkelit, Kaija Koon Harwall Areena -keikkoja kuin Lauri Tähkää . –  Vuonna 2007 tulin kuvaamaan Euroviisuja Suomeen, ja siitä lähtien olen rampannut Suomessa. Olen saanut Suomesta paljon hyviä ystäviä. Rakastan Suomea! Ralph Larmannin tausta on musiikissa. Hän aloitti rumpujen soiton alle 10-vuotiaana ja lähti lukion jälkeen opiskelemaan niiden soittoa Rotterdamin konservatorioon. Larmannin tähtäimessä oli musiikinopettajan työ. Valokuvaaminen hiipi Larmannin elämään kirjoittamisen sivutuotteena. Nuorena rumpalina hän luki kaikkia mahdollisia soitin- ja muusikkolehtiä ja innostui journalismista. Pian hän pääsi haastattelemaan artisteja sellaisiin lehtiin kuin Drummer ja Soundcheck . Juttuihinsa hän otti kuvat itse. –  Oikeastaan lopetin kirjoittamisen vasta 2000-luvulla. Oivalsin, että jos haluan tehdä isoja asioita kuvaajana, minun on keskityttävä vain siihen. Pieniä vastaiskuja Larmann paikantaa uransa kannalta käänteentekeväksi hetken, jolloin hän sai läpi ensimmäisen kansikuvansa Drummer -lehteen vuonna 1986. Kyseessä oli Chick Corea Electric Band, jonka rumpalin seurassa Larmann vietti kaksi päivää haastatellen ja kuvaten tätä. Kansikuvan läpi saaminen tuntui merkityksellisemmältä kuin mikään, mitä Larmann oli tehnyt aiemmin. –  Todellisuudessa ainoa iso valinta, jonka olen koskaan tehnyt on se, että haluan olla musiikkialalla. Tällä alalla voi tehdä monenlaisia asioita. Olen opettanut, ollut töissä musiikkiliikkeessä, olen kirjoittanut ja kuvannut. Kertomansa mukaan Larmann on mokannut urallaan tasan yhden kerran, ammattilaisuransa alussa. –  Olin kuvaamassa Ricky Martinia . Luulin, että kuvauslupani on niin sanotusti access all areas eli saan liikkua missä vain konserttialueella. Kun olin lavalla ottamassa lähikuvia, turvamiehet heittivät minut ulos lavalta. Jälkeenpäin ymmärsin mokanneeni. Siinä kaikki? Lavalta ulos heittäminen on kolmenkymmentä vuotta kestäneen urasi ainoa moka? –  Näin se on! En muista, että olisin koskaan kokenut muita vastaiskuja. Pysy koko ajan pelikentällä Viihdebisnes on ankara ala, jossa yksilöt pyrkivät hyötymään toisistaan. –  Tällä alalla, niin kuin koko viihdealalla ylipäätään, huipulle nousee yksi prosentti tekijöistä. Minulla on onni kuulua tähän yhteen prosenttiin. Tiedätkö, mitä tuohon yhteen prosenttiin nouseminen vaatii? Voin kertoa. – Pitää rakastaa niin paljon sitä, mitä tekee, että se on koko elämä. Elämä puolestaan on peliä. Ja peli on käynnissä koko ajan, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Jos pysyy koko ajan pelikentällä, eikä hyppää koskaan pois, saattaa onnistua nousemaan siihen yhteen prosenttiin. Larmannin analogia on tuttua huippu-urheilijoiden ja poptähtien, etenkin räppäreiden, suusta. Larmann kertoo rakastavansa peliä, sillä peli on kohdellut häntä hyvin: hänen ei ole tarvinnut istuskella vaihtopenkillä. Hän kertoo oppineensa muutamia kikkoja, joilla pelissä pärjää parhaiten. –  Pitää tiedostaa ja tunnistaa oma positio kussakin projektissa ja työyhteisössä. Ei pidä yrittää ängetä oman position ulkopuolelle, vaan keskittyä vain sen oman tontin hoitamiseen mahdollisimman hyvin. Silloin lunastat asiakkaiden luottamuksen ja he haluavat tarjota sinulle töitä jatkossakin. He puolestaan suosittelevat sinua jälleen omille asiakkailleen. Ystävyyssuhteita Pelin sääntöjen hallitsemiseen kuuluu Larmannin mukaan myös se, ettei kannata yrittää ystävystyä kuvattavien kanssa. ”Don’t push it”, hän toistelee useasti haastattelun aikana. Larmann kertoo kuvanneensa paljon Ed Sheerania, ja paljastaa, että Sheeranin itsensä sijaan hän on tullut ystävystyneeksi poptähden isän kanssa. –  Todellinen ystävä, se on iso sanapari. Minulla on Kylie Minoguen, Edin (Sheeran) ja Bonon kanssa hyvä, sujua ja luonteva bisnessuhde, ja aina kun tapaamme, juttelemme pitkään ja paljon, mutta en minä silti saa kutsuja Bonon yksityiskutsuille. Minulla on oma lähipiirini, jonka kanssa vietän vapaa-aikaani. Asiakkaideni kanssa taas teen töitä. Dokumentaristi Kun Larmannilta kysyy, kuinka hän näkee itsensä ammattilaisena, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: dokumentaristina. Hän kertoo kokeilleensa muoto- ja studiokuvaustakin, mutta siinä ei pysty naulitsemaan hetkeä, joka ei koskaan toistu. –  Ainoa tavoite on vangita hetki, joka ei toistu. Sellaiset hetket kuin silloin, kun Sotshin Olympialaisten avajaisissa yksi viidestä olympiarenkaasta ei avautunut, se, että sai olla siellä kameransa kanssa, se on korvaamatonta. Kymmenen minuuttia haastattelun päättymisen jälkeen Larmann soittaa perään. Hän kertoo avanneensa haastattelumme jälkeen meilin, jossa odotti iloinen yllätys: viesti Ed Sheeranin isältä. –  Hän toivotti minulle onnea Tampereen näyttelyyn ja kertoi olevansa iloinen, että juuri minä kuvaan hänen poikansa konsertteja. Ymmärrätkö nyt? Tällaisten viestien takia olen maailman onnellisin mies!