Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

”Oi Sanna Sanna”, soittivat pojat Junnu Vainiota alakoulussa – siitä alkoi seksuaalinen häirintä, ja nyt kerron, kuinka yleistä se on

Alakoulun levyraadissa sain ensimmäisen käytännön oppitunnin seksuaalisesta häirinnästä. Se alkoi hihittelyllä, vilkuilulla. Pojat kuiskuttelivat keskenään. Sitten syy selvisi: luokkamme poika halusi soittaa levyraadissa Junnu Vainion kappaleen Oi Sanna Sanna . Jos et tiedä sanoituksia, googleta. Jos olet herkkä, en suosittele. Silloin tunsin oloni ensimmäistä kertaa häpäistyksi. Alastomaksi. Kuin olisin tehnyt jotain, mikä on villinnyt kivat nuoret miehet ympärilläni käyttäytymään kuin apinat. Monet häirityksi tulleet tietävät tunteen: oliko se jotain, mitä sanoin tai tein? Olinko liian näkyvä, provosoiva? Minä aiheutin tämän, mutta kuinka? Olin toki mukana vitsissä, nauroin kiusaantuneesti, sillä muutenhan olisin ollut ilonpilaaja. Pää huusi, ettei tämä saa tapahtua, mutta kehoni oli lamaantunut. Opettaja katsoi syvälle silmiini, joissa kimalsivat kyyneleet. Hän ei ymmärtänyt, vaikka oli nainen – jos sillä on mitään merkitystä. ”Oi Sanna Sanna, eiköhän jo panna mutta voisit ensin suudella!” Kappaletta lauleskeltiin pitkään, olihan se nyt hauskaa. Siis kaikkien muiden paitsi minun mielestäni. Olin 11-vuotias. Me Too -kampanja tuli ja meni, ravisteli maailmaa ja paljasti vaikutusvaltaisten miesten sikailuja. Ikävä kyllä häirintä on ohjelmoitu niin syvälle aivoihin, ettei mikään somekampanja paranna sitä. Häirintä on rakenteellista vallankäyttöä. Minun kehoni on ollut julkista riistaa niin kauan kuin muistan. Usein miehet haluavat kertoa minulle, kuinka voisin olla haluttavampi. Olen kuullut olevani niin hoikka, ettei kukaan halua minua. Jos söisin lisää, olisi ”enemmän tissiä ja pyllyä”, enkä olisi ”tulitikkutehtaan tienviitta”. Uskokaa pois, minulla on kehoani koskevia vertauksia pankissa yhtä paljon kuin Nalle Wahlroosilla omaisuutta. Toiset taas haluavat kertoa, mikä minussa on haluttavaa. Kourittavaksi tuleminen on monille peruskauraa, mutta kun harvinaisen härski tuntematon tarrasi suoraan rintoihini, järjestin keskellä ravintolaa kohtauksen. Olin kuulemma huumorintajuton tylsimys, femakko ja niin edelleen. Vuosi sitten harrastin Tampereella urheiluharrastusta. Eräs seuran jäsen, joka piti usein harjoituksia eli oli auktoriteettiasemassa, alkoi jutella minulle. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, sillä hän tiesi nimeni, kotipaikkakuntani ja muutenkin epäilyttävän paljon. Pidän omana vikanani sitä, että vastasin. Ensin hän puhui treeneistä, mutta keskustelu kääntyi pian siihen, kuinka seksikäs olen. Harjoituksissa hän leperteli, tuli hivelemään. Minua ahdisti. Oksetti. Monesti oksensinkin. Kuukausien häirinnän jälkeen räjähdin, etten halua enää ikinä häneltä seksuaalissävytteisiä viestejä, mitään viestejä. Hän räjähti kovemmin. Olen kuulemma säälittävä, huomiota kerjäävä tyttö, jonka pitäisi ottaa vastaan hänen auliisti tarjoamansa kohteliaisuudet, sillä niitähän minä vain kalastelen, kuten kaikki muutkin naiset. Sitten seurasi useita viestejä painokelvottomia solvauksia. Lopetin harrastuksen. Ahdistelija jäi, ahdisteltu lähti – huolimatta siitä, että toivuttuani shokista kerroin valmentajalle, mitä on tapahtunut. Somalitaustainen kirjailija Warsan Shire on sanonut: ”My existence is not about how desirable you find me” , olemassaolossani ei ole kyse siitä, kuinka haluttavana pidät minua. Jos jokainen häiritsijä sisäistäisi tämän, maailma olisi parempi paikka. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.