Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

On taas helppoa unohtaa, kuinka vähästä aikamme onkaan kiinni – Momo ja aikakukat muistuttavat siitä, mikä on tärkeää

Ihmisen elämän hetkiä voi verrata kukkiin, jotka ovat kaikki erivärisiä, -tuoksuisia ja -näköisiä. Ne kukkivat hetken vain kohta lakastuakseen. Kerran lakastunutta ei saa koskaan takaisin, mutta uusia kukkia puhkeaa kukoistukseen – niin kauan kuin aikaa on jäljellä. Saksalaissyntyisen Michael Enden pieni androgyyni Momo-lapsi seikkailee vuonna 1973 julkaistussa samannimisessä klassikkokirjassa. Kirjassa Momo kamppailee vastaan harmaita herroja, jotka anastavat hänen ystäviltään aikaa. Ahneiden aikavarkaiden suupielessä käryävät sikarit ovat valmistettu varastetuista ja kuivatuista aikakukista, ja ne pitävät heidät elossa. Harmailla herroilla on taito ylipuhua kaupunkilaiset säästämään aikaa. Kohdattuaan harmaan herran kaikilla on jatkuva kiire. Suomessa aivan liian vähäistä arvostusta saanut teos pitää sisällään sanoman, jonka olen tainnut ottaa elämänohjeekseni. Tärkeintä on käyttää aikansa harkiten, sillä aikaa ei voi koskaan "säästää". Kun kukka kuihtuu, on se ikuisesti poissa. Vaikka Momo on lapsille ja nuorille kirjoitettu, sen kaunis kieli ja jännittävät juonenkäänteet tempaisevat minut yhä vielä täysillä eläytymään tarinaan. Toisin kuin monien muiden kirjojen, joista nuorena pidin, sen tenho ei ole hävinnyt. Salaisuus piilee siinä, että Momo on kirjoitettu yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin. Kiire ei ole hävinnyt yhteiskunnasta mihinkään. Momon kirjoittamisen aikaan 1970-luvun Eurooppa oli teollistunut kovaa vauhtia, mutta vielä ei ollut nähty mitään nykyisen kaltaista. Ende ei tiennyt kirjoittaessaan, millaista pikakiitoa viestit ja rahavirrat liikkuvat verkon välityksellä, ja mitä kiire 2020-luvulla tarkoittaa. Aamun uutinen on jo illalla vanha. Mutta tänä keväänä kaikki pysähtyi kuin seinään. Kun huhtikuussa käveli keskustan tyhjillä kaduilla, tuntui kun aika olisi pysähtynyt. Ihmiset sulkeutuivat koteihinsa. Töitä tehtiin kalsareissa, eikä työmatkaan mennyt aikaa kuin muutama sekunti. Kokonaiset talousjärjestelmät pysähtyivät. Lentokoneet pysyivät maassa. Ilmanlaatu parani. Huomasin, että ystävien ja läheisten rooli korostui elämässäni yksinasuvana vielä entisestään. Aloitinpa kirjeenvaihdon erään vanhan ystävän kanssa. Kiinnitin aivan uudella tavalla huomiota kevään puhkeamiseen. Huomasin, minkä väriseksi auringonlasku maalaa talot Kalevassa. Nyt aika liikkuu taas kiihtyvällä vauhdilla, ainakin hetken. Keväällä suurta iloa tuottaneet pienet asiat arkipäiväistyvät, kun yhteiskunta pyörii taas ja ärsykkeet lisääntyvät. Voin taas halata ystävää, matkustaa vanhempieni luokse Savonlinnaan, syödä sushibuffetissa ja tavata tuntemattomia. On helppoa unohtaa, kuinka haurasta aikamme onkaan. Haluan kuitenkin muistaa sen jatkossakin, koska juuri ajan rajallisuus tekee vaikkapa siitä hetkestä erityisen, kun tunnistan uuden linnun istuessani Sorsapuistossa.