Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Opettaja pilkkasi tumpuntekelettäni koko luokan edessä – ja se lähes vieroitti minut käsitöistä lopullisesti

Minulla oli ilo tavata kesäkuussa kuvataiteilija Pirkko Pajunen Valkeakoskella Voipaalassa Ceramega 2020 -näyttelyssä. Hän työsti savesta yhteisöllistä teosta. Näyttelyvieraat saivat muovailla palan savea. Muovailussa syntynyt teos liitettiin Pajusen teoksen sisäpintaan. Idea oli hauska ja teki muutenkin mukavasta näyttelykokemuksesta vielä mieleenpainuvamman. Hienoa oli, että Pajusella oli myös aikaa antautua keskusteluun muun muassa siitä, miten ihmiset reagoivat, kun heitä pyytää luomaan taidetta. Ensireaktioni oli epävarmuus. Miten saan työstä sellaisen, että sen kehtaisi liittää osaksi ammattilaisen työtä? Pitäisiköhän sen muistuttaa jotakin? Enhän minä osaa muovailla. Lopullinen tulos olisi taas jotain ihan muuta kuin aikomus. Sitten päätin, että sormet saisivat tehdä tehtävänsä samalla kun juttelisimme. Tulos oli rönsyilevä, eikä muistuttanut mitään, mutta muovailu oli mukavaa. Tuotokseni mahtui oikein hyvin muiden näyttelykävijöiden luomusten sekaan. Odotan uteliaana, millainen on lopullinen teos, joka tulee myöhemmin tänä vuonna Voipaalaan tulevaan näyttelyyn. Jälkeenpäin mietin, miksi luomisen kynnys on niin korkea. Eikö tärkeintä olisi kokea tekemisen iloa vailla paineita, oli lopputulos sitten millainen tahansa. Miksi piti olla varma siitä, että ei saisi esille mitään kelpaavaa. Välittömästi myös mieleen tulivat kokemukset käsityötunneilta 1970-luvulla. Siistejä töitä painottava opettaja ei arvostanut suurpiirteisen lapsen aikaansaannoksia. Kerran hän pilkkasi vanunutta tumpuntekelettäni koko luokan edessä venyttämällä löysää neulosta niin, että sai painettua peukalon sen läpi. Toisella kerralla hän suuttui, kun onnistuin vinoon mennyttä taskua purkaessani leikkaamaan esiliinaan kaksi reikää. Lopputuloksena oli ihan käyttökelpoinen essu, vaikka kaksi taskua olivat eri korkeudella ja erikokoisiakin. Kyseinen opettaja lähes onnistui vieroittamaan minut käsitöistä lopullisesti. Onnekseni kohdalleni osui yläasteella toinen opettaja, joka uskoi kykyihini ja sai nauttimaan neulomisesta ja virkkaamisestakin. Myöhemmin olen onnistunut tuottamaan sellaisia kädentöitä, jotka ehkä olisivat menneet ala-asteen opettajankin tarkastuksesta läpi. On vaikea saada mitään aikaiseksi, jos ajattelee, että ei kuitenkaan osaa. Jos rima on niin korkealla, että vain alitus on varma, niin lopputulos on vain lannistuminen. Pahinta on, jos ei epäonnistumisen pelossa uskalla edes yrittää. Virheettömyys on mahdollista vain, jos ei tee mitään. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.