Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

"Jumalan oma bunkkeri" jäi matalammaksi kuin suunnittelija olisi toivonut – Reima Pietilä olisi halunnut jättää Kalevan kirkon seinien raa'at betonipinnat näkyviin, mutta tähän ei suostuttu

”Viljasen siilo” on korkeatasoista kansainväliset mitat täyttävää rakennustaidetta. Kun rovasti Paavo Viljasta haastateltiin Aamulehteen vuonna 1957, hän sanoi: ”Ajan yleinen materialismi, sekularismi sekä tekniikan palvonta eivät juuri nosta sydäntä ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen, eikä silloin synny runoa, ajatonta ja paikatonta niin kuin suuri taide on.” Eipä tainnut rovastikaan arvata, mikä tamperelaisia muutaman vuoden kuluttua oli odottamassa. Kalevan kirkon suunnittelukilpailu järjestettiin vuonna 1959. Tontiksi valikoitui Itsenäisyydenkadun päätteenä oleva loivasti kohoava mäki. Myydessään tontin seurakunnalle kaupunki oli edellyttänyt, että sille rakennetaan luonteeltaan monumentaalinen kirkkorakennus, alueen arkkitehtoninen huipennus. Kilpailun voittivat Reima (1923–1993) ja Raili Pietilä (s. 1926), joiden ehdotuksella oli mystinen nimimerkki: ”Hellitä mäkivyötä meridiaani.” Päättäjien vitkastelu ja Pietilöiden hidas työtahti johtivat siihen, että kirkko valmistui vasta vuonna 1966 valitettavasti alkuperäistä suunnitelmaa pienempänä. Ennen Kalevan kirkkoa Reima Pietilä tunnettiin lähinnä Brysselin maailmannäyttelypaviljongistaan (1956), mutta vasta Kalevan kirkko nosti hänet kansainväliseen kuuluisuuteen: kirkko sai laajaa julkisuutta jo ennen valmistumistaan. Kalevan kirkolla on ollut useita lempinimiä kuten betonikatedraali tai Pietilän itse käyttämä ”Jumalan oma bunkkeri”. Kirkon lähes 40 metriä korkeat kourumaiset seinät muodostavat epäsäännöllisen, veistoksellisen kokonaisuuden, jota rytmittävät seinänkorkuiset ikkunat. Pietilä olisi halunnut, että liukuvalulla toteutettuja seiniä olisi nostettu vielä korkeammalle, mutta tilaaja ei tähän suostunut. Arkkitehti oli oikeassa: kun kirkkoa katsoo Itsenäisyydenkadun puolelta, se jää hivenen likilaskuiseksi. Julkisivuihin liittyi myös toinen ongelma. Pietilä olisi alun alkaen halunnut jättää raa'at betonipinnat näkyviin, mutta tähän ei onneksi suostuttu. Betoni olisi ikääntyessään, likaantuessaan ja kastuessaan ollut kaikkea muuta kuin kaunista katseltavaa. Seinät päällystettiinkin kellanruskeilla savitiilillä, jotka olivat arkkitehdin mielestä kuitenkin liian tummia. Viimeiset metrit kirkon pääovelle noustaan loivaa kivettyä mäkeä. Nousu jatkuu vielä sisällä kellertävällä laattalattialla kunnes taittuu kevyesti laskevaksi. Mitähän lie arkkitehti ajatellut? Pietilän selitykset olivat usein niin mystisiä ja kieleltäänkin vaikeasti ymmärrettäviä, ettei niitä aina otettu todesta. Kalottihattuista arkkitehtia pidettiin shamaanina, jonka rakennuksissa oli draamallisia aineksia. Kirkon huimaavan korkea sisätila tekee lähes aineettoman vaikutuksen. Ilma ja valo hallitsevat. Vaaleat betonipinnat on hierretty käsin pyrkimyksenä löytää keskiaikainen vaikutelma. Penkeissä, uruissa ja muutamissa yksityiskohdissa on käytetty puuta. Kaikki yksityiskohdat ovat Pietilöiden suunnittelemia. Valeperspektiivi lyhentää tilaa ja tiivistää katseen alttarin takana kohoavaan puuveistokseen. 1950-luvun alkupuolella julkisuudessa oli käyty kiivasta keskustelua kirkkoarkkitehtuurista. Kritiikki oli suuntautunut erityisesti niin sanottuja seurakuntakeskuksia kohtaan, joissa kirkkoihin oli liitetty mitä erilaisimpia vapaa-ajanviettotiloja. Kirkollisten toimintojen maallistumisen seurauksena ihmisten kokemuspiiristä katosi lumoava pyhä tunne. Kalevan kirkko merkitsi muutosta, toisaalta paluuta vanhaan, toisaalta uuden ekspressiivisen ilmaisun tuloa suomalaiseen kirkkoarkkitehtuuriin.