Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Lupiini pahoitti mielensä julkisesta keskustelusta

Terveisiä täältä ojan pientareelta, Ysitien reunalta. Ollaan käyty kavereitten kanssa tänne kesäksi kukkimaan, me lupiinit. Tahdikkaasti on yritetty elää: ei ole sotkettu paikkoja eikä huudeltu hävyttömyyksiä ohi ajaville. Mutta vaikka kuinka yritetään tässä levollisina olla, viime aikoina on hiki kihonnut lehdille. Sellaista nimittäin kuuluu, että meitä vihataan, ja ihan toden teolla. Julkisuudessa meitä on alettu kutsua hankaliksi ja petollisiksi haittakasveiksi. Kirjoitukset neuvovat ottamaan meidät "lainsuojattomat" hengiltä – katkokaa kukinnot ja repikää juurineen – kuuluvat ohjeet. Ymmärrätte varmaan, miksi tässä sydämistyy. Tiedetään kyllä, että meitä on paljon. Ja että ollaan vieraslaji. Kuulemma on niin, että jokainen Suomeen vuoden 1800 jälkeen tullut eliö lasketaan vieraslajeihin. Eikä siinä mitään. Ymmärretään hyvin, että 200 vuotta ei ole tässä maassa aika eikä mikään muuttua vieraasta kotoperäiseksi. Turha tässä olisi syntyperäistä teeskennelläkään, kun ulkonäöstä jo huomaa, että muualta on tultu. Meiltä puuttuu kissankellon kalevalainen kainous ja kielon nöyrä kumara, hiirenvirnan herkkä hymy ja ketoneilikan keveä kukinto. Mutta mitä sitä itselleen voi, kun on tällaiseksi syntynyt – koreaksi ja uhkeaksi. Millään lailla röyhkeänä ei haluta olla, mutta kun niittokoneen säksätys kuuluu kilometrin päässä, tässä alkaa olla ihan kirjaimellisesti viimeiset hetket lausua jotain omasta puolesta ja kavereitten puolesta, joita on, tulinko jo sanoneeksi, aika paljon. Yritän olla jaarittelematta. Selasin tässä yhtenä päivänä viranomaisen laatimaa teosta Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Tartuin kirjaan, koska itseäkin huolestuttaa luonnon monimuotoisuuden ehtyminen. Ajatelkaa, että joka kahdeksas eliölaji on Suomessa vaarassa kadota! Enkä mitenkään kiistä omaa roolia tässä. On tuossa saattanut jokunen päivänkakkara jäädä jalkoihin, kun kovasti täpinöissään ollaan tästä meidän asuinpaikasta – kukapa ei haluaisi asua ison tien pientareella! Mutta tässä tulee se puolustus: Kirjan mukaan pääsyyt lajien katoamiselle ovat metsien hakkaaminen, laiduntamisen loppuminen, ojitus sekä turpeen nosto. Uhanalaisista lajeista yksi tuhannesta on vaarassa ensisijaisesti meidän vieraslajien vuoksi. Niin että väkisin tulee mieleen, että onkohan tässä taistelussa suhteellisuudentaju kadonnut johonkin. Vaikka sen kyllä tajuaa lupiinikin, että kun ihminen perjantai-iltana ajaa sataakolmeakymppiä moottoritietä kesämökin suuntaan, se haluaisi meikäläisen sijaan nähdä suvituulessa hiljaa huojuvan hirvenkellon ja iltaruskon kultaaman kaunokin ja uskoa edes hetken, että kaikki on niin kuin silloin ennen.