Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Mustikkametsässä iski myyräemofiilis

Jostain syystä yksi ikivanha lastenvitsi tuo minulle aina hyvän mielen. ”Mummu ja pappa menivät mustikkaan, mutta pappa ei mahtunut.” Siinä on turvallinen kaiku: isovanhemmat ja mustikkametsä. En ole muutamia pikapyrähdyksiä lukuun ottamatta käynyt vuosiin kunnolla mustikassa. Siis eväiden ja ämpärien kanssa. Lyhyeen meinasi perheen retki päättyä tänäkin vuonna: hehkutuksesta huolimatta tutuilla marjapaikoilla oli tyhjää. Kävelimme pitkään ja löysimme vain hajamarjoja. Hyttyset kiusasivat ja tunnelma laski. Kahden desin saalis ei herättänyt innostusta. Mutta illansuussa hyvä ystävä tuli apuun ja teki kiltin teon. Hän näytti meille kädestä pitäen paikan, jossa siinsi sinisenään marjoja. Jo seuraavana aamuna pakkasimme äitini kanssa itikkamyrkyt, pakastepussit, poimurin, eväät ja ämpärit. Varmistimme puhelinten akut. Vahakangas viikattiin lounasalustaksi ja äitini asetteli hyttyshatun päähänsä. Kumisaappaat jalassa lompsimme uudella innolla metsään. Niin kuin aina, alussa jännitti. Kun polku luikersi ohi vadelmapuskien ja niittyjen, tömistimme merkkejä käärmeille ja karhuille. Sitten rauha alkoi kuitenkin tarttua. Metsä otti meidät syliinsä. Vanhat männyt ja kuuset katselivat levollisina alas, ilma oli raikas ja yhtäkkiä mättäät kanervien ja puolukanvarpujen jälkeen tulvillaan mustikoita. Asettelimme leirin polun viereen ja pistimme muovipussin väliaikaiseksi merkiksi kuusenoksaan. Minulle tuli poimiessa myyräemo-olo. Se tarkoittaa outoa syvää vaistoa, jonka voimalla emo kerää lapsilleen vimmalla talvivarastoja. Samalla kun marjat elvyttivät sorminäppäryyttä ja mieli rauhoittui monotonisesta työstä, ajattelin tulevaa talvea, korona-aikaa ja terveyttä. Tuntui hyvältä saada pakastimeen superfoodia ja lähiruokaa. Lopuksi söimme vahakankaan päällä eväät, kuulostelimme ikiaikaista hiljaisuutta ja päätimme, että seitsemän litraa on meille sopiva saalis. Muillekin jäi. Leiriä kerätessä katsoin yhä vanhoja puita. Sanoin kiitos. Ajattelin, että ehkä ne vastasivat kielellään, että teillä ihmisillä on ollut nyt haastavaa, mutta me olemme nähneet aikaa ja tämäkin menee ohi. Kotona pakastimessamme on nyt kymmeniä pieniä pussukoita, joita laittaessani mietin hitaita viikonloppuaamuja, puuroa ja kahvia. Tervetuloa syksy! Olen ammentanut mielenrauhaa samasta lähteestä kuin sukupolvet minua ennen. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.