Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Ihmisen huolien lukumäärä pysyy ennallaan

Epäkohtien määrä on ihmiselämässä vakio, koska mieleen mahtuu murheita ja huolia vain rajallisesti. Vaikeina aikoina pikku viat unohtuvat, kun silmä ei huomaa pieniä ryppyjä, jotka hyvinä päivinä repivät päätä. Niinpä koirankakkakeskustelu on ollut tänä merkillisenä keväänä vaisua, eikä kesäaikaan siirtyminen herätä normaaleja intohimoja. Karanteenissa kotona on jokseenkin sama, onko kello yhdeksän vai kymmenen. Kunhan olisi perillä edes siitä, onko menossa sunnuntai vai maanantai. Oma hätä vaikuttaa tapaan nähdä maailma. Isot murheet katoavat mielestä, jos ne vain ovat riittävän kaukana ja jos ne eivät välittömästi koske omaa elämää. Kukapa nyt muistaisi otsikoista syrjäytettyjä Syyrian lapsia, vaikka tuskin heidän hätänsä on mihinkään kadonnut. Kärsimysten koolla ei voi tehdä laskutoimituksia, eikä voi sanoa, kenellä sitä on enemmän ja kenellä vähemmän. Kipujen suuruus liittyy ihmisen kantokykyyn ja elämänkokemukseen. En ole tainnut ikinä olla niin pohjattoman surullinen kuin vähän yli viiden ikäisenä, kun eräänä aamuna makoilin vanhempieni vuoteessa heidän jo mentyä askareilleen. Leikin lännenmiehiä ja intiaaneja, ja minulla oli siinä kolme kämmenen korkuista muovihevosta. Yksi hevonen oli valkoinen, toinen oli ruskea ja kolmas musta. Kesken kaiken valkoiselta suosikkihevoseltani katkesi jalka. Tyrmistyneenä tuijotin kolmijalkaista muoviratsuani, ja tuntui kuin maailmani olisi katkennut. Vasta vuosien kuluttua tulivat eteeni englantilaisen piispan ja runoilijan John Donnen sanat, jotka Ernest Hemingway otti romaaninsa motoksi: meistä kukaan ei ole saari, vaan olemme palanen mannerta, kokonaisuuden osa. Pienen pojan maailmassa ei vain yksi jalka ollut poikki, vaan koko hevonen oli hajalla ja sen mukana maailma. Viiden vanhalla ei ollut kykyä asettaa muovihevosta oikeisiin mittasuhteisiin, eikä hän voinut nähdä tulevaisuuteen ja ajatella, että muovijalkojahan tulee ja menee. Kaupasta saa uusia. Vaikeuksista oppii, mutta tuo lapsuuden aamu ei tuonut minulle erityistä viisautta. Huomasin oman avuttomuuteni, kun vuosikymmeniä myöhemmin kuuntelin juuri lapsensa menettänyttä äitiä. Hän kertoi kaataneensa kukkamaljakon sisällön vahingossa valkean pöytäliinan päälle. Liinan sotkeentuminen harmitti häntä sietämättömästi. Hän yritti hallita tilannetta järjellä ja vakuuttaa itselleen, että lapsen kuoleman rinnalla pöytäliina ei ollut yhtään mitään. Harmitus ei kuitenkaan poistunut hänen järkensä käskyllä. Enkä osannut sanoa siihen mitään. Ei minulla ollut hyvää neuvoa siihen, miten ajatuksensa voi määrätä kääntymään. Ihminen ajattelee mitä ajattelee. Kirjoittaja on Pirkkalan seurakunnan kappalainen