Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Linnan juhlat Näköislehti Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Moro Mielipiteet Tähtijutut

Entä jos pitkään elävät naiset eivät suostukaan kestävyysvajeeksi?

Kävin kampaajalla. Kampaajani on kanssani samaa ikäluokkaa ja tuntee työnsäkin puolesta viisikymppisen naisen elämän raa'at realiteetit. Visioimme tulevaisuuttamme. Millaisen eläkeiän ja vanhuuden me haluamme ja saamme sitten, kun se aika koittaa. Kerroin löydöstäni. Tällä hetkellä kauniista muuttotappiokunnasta, vain tunnin ajomatkan päästä Tampereelta, saisi keskustakaksion hinnalla uudehkon järvenrantatalon. Sellaiseen olisi ihanaa perustaa eläkkeellä oma mummokommuuni. Toinen vaihtoehto olisi tehdä kuten hyvä ystäväni suunnittelee: kerätä sopiva porukka ja ostaa yhdessä keskustan jugend-talosta komea lukaali, ikänaisten oma kimppakämppä. Sinne voisi palkata yhteisen hoitajan ja hankkia kiinnostavia kulttuuriaktiviteetteja. Se, jonka muisti pelaa, hoitaisi laskut ja se, jonka jalat pelaavat, juoksisi muistilappu kourassa asioilla. On tietenkin mahdollista, ettei pieniin jugend-kylpyhuoneisiin kovin monta rollaattoria mahdu. Kampaajani keksi tähän ratkaisun: miksei joukko ikääntyviä naisia voisi rakennuttaa vanhuuden turvaksi uuden tarkoituksenmukaisen pientaloyhtiön? Parinkymmenen vuoden päästä rollaattoritkin ovat jo jotain muuta kuin nyt. Ne eivät kaadu. Niillä voi vaikka salsata. Hoitorobotitkaan eivät ole hullumpi ajatus. Mihin unohdimme miehet? Kuten sanottu, olemme realiteetit tunnustavia naisia. Miehillä on, ikävä kyllä, taipumus luopua maallisista leikeistä naisia aikaisemmin. Takavuosina geriatrian alalla työskentelevä ystäväni ennakoi myös tulevaisuutta. Hän ennusti, että vanhusten hoito onnistuu suhteellisen vähin äänin niin kauan, kun asiakaskunta koostuu sodat kokeneista, vähään tyytyvistä sukupolvista. Vaatimukset lisääntyvät, kun sotien jälkeiset suuret ikäluokat tulevat siihen ikään, että he alkavat kaivata hoivaa. Tätä seurataan nyt. Sote-soppa on jo aikaa sitten kiehunut yli, ja nyt katsotaan, miten käy hoivayhtiöiden. Oma ikäluokkani ei ehkä jääkään passiivisesti seuraamaan vierestä, mitä yhteiskunta ja globaalit hoivapalveluyhtiöt suvaitsevat meille – kestävyysvajeeksi luokiteltaville pitkään eläville naisille – lopulta tarjota. Me olemme kasvaneet tee-se-itse-henkisessä kulttuurissa ja tottuneet pärjäämään omillamme. Ehkä me teemme myös tulevaisuutemme itse. Kirjoittaja on Aamulehden kulttuuritoimittaja.