Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Näköislehti Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut

George Michaelin nyyhkysiirappinen kasarihitti muuntuu kankaalla hupsuksi ja herttaisen hyväntahtoiseksi kasvutarinaksi

Elokuva-arvio: Perinteiseen sydänpiparimuottiin leivottu sesonkiherkku Last Christmas leikkii syvällisempää mitä oikeasti on. Emilia Clarken herttaisen hymyn edessä on silti vaikea olla kovin äkäinen. Last Christmas on elokuva, jota ei sovi ottaa liian vakavasti. Sydän elokuvalla on paikallaan, ja se riittää jouluromantikolle, vaikka välillä tekisikin mieli vetää tonttulakkiaan syvälle silmien eteen. Idea popduo Whamin jouluiseen nyyhkyhittiin nojaavasta elokuvasta on lähtöisin tuottaja David Livingstonelta ja alustava käsikirjoitus näytelmäkirjailija Bryony Kimmingsiltä . Niiden pohjalta brittilegenda Emma Thompson on yhdessä näyttelijäpuolisonsa Greg Wisen kanssa työstänyt joulun taikaa tulvivan ja tolkun rajoja koettelevan romanttisen komedian. Ohjauksesta vastaa amerikkalainen Paul Feig , jonka elokuvat kertovat usein hyväntahtoisen höpsöistä, mutta hieman hukassa olevista naisista. Sellainen löytyy keskiöstä myös tällä kertaa. Turhaa esittämistä Tarina sijoittuu vuoden 2017 Lontooseen. Emilia Clarke esittää Kateksi itseään kutsuvaa Katarinaa, katastrofialtista balkanilaislähtöistä laulajaneitokaista, joka hymyilee työkseen ympärivuotisen joulupuodin tonttuna, mutta jonka oma elämäntilanne vetää suupieltä ikävästi alaspäin. Toistuvat töppäilyt ovat tulehduttaneet välit läheisiin ja ajaneet naisen vaeltamaan vailla päämäärää kaupungin kaduille. Perässä kulkee matkalaukku, joka löytää öisin paikkansa lähinnä vaihtuvien seksikumppaneiden luota. Tilanne huutaa hätiin pelastavaa enkeliä, ja sellainen paikalle pelmahtaakin Henry Goldingin esittämän salskean ja salaperäisen Tomin hahmossa. Pyhimysmäisen avuliaalla Tomilla on taito nähdä Katen kyynisen kuoren läpi, ja pian ilmassa jo alkaakin väreillä pienoista romanssia. Tarinan isoin kompastuskivi on tummia pilviä romanssin ylle tuova ja dramaattiseksi käänteeksi tarkoitettu juonikoukku, joka käy selväksi katsojalle turhan aikaisessa vaiheessa. Harmikseen elokuva myös sairastaa samaa tautia kuin päähenkilönsä. Siis yrittää suotta esittää jotain sellaista, mitä ei ole. Päähenkilön esitetty alamäki jää lähinnä pelkän ulkoisen homssuisuuden asteelle. Yhtä epäuskottavan ontuvaa ja päälle liimattua rosoisuutta edustaa Lontoon monikulttuurinen tapahtumamiljöö ja tätä taustaa vasten tehty, perin hennoksi hipaisuksi jäävä kritiikki ajan ennakkoluuloista ja vihamielistä ilmapiiriä kohtaan. Miia Tervon Aurora sai vastaavista aineksista aikaan paljon särmikkäämpää jälkeä. Hyvän mielen elokuva Tarinan päähenkilö fanittaa George Michaelin musiikkia ja se saa kelvata perusteeksi sävyttää tarinaa popparin hiteillä. Kyseessä ei siis ole musikaali, vaan varsin perinteinen joulusatu, missä oikeasti hyvä ihminen esittää huonoa ihmistä ja tarvitsee vain herätyksen löytääkseen jälleen todellisen minänsä. Samalla sokerisen ja katkeransuloisen sesonkiherkun reseptillä itsetuntonsa kanssa painivat ihmiset ovat oppineet läksynsä Frank Capran Ihmeellinen on elämä -klassikosta asti. Myönnetään, olen itse heikkona tällaiseen hempeän harmittomasti herkistelevään jouluromantiikkaan, ja siksi taipuvainen antamaan elokuvalle sen selkeät heikkoudet anteeksi. Emilia Clarke helpottaa onneksi tehtävää. Game of Thronesin armoton lohikäärmekuningatar pääsee osoittamaan herttaisempaa puoltaan ja onnistuu siinä mainiosti. Tähden sädehtivä hymy tarttuu ja hyvän mielen jouluelokuvalle se pitkälti jo riittää.