Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Palasin perhevapailta kolmen vuoden jälkeen töihin ja pelästyin – onko minulle enää mitään käyttöä?

"Minun pitäisi poistua, koska pörssi aukeaa kohta", ilmoittaa nuori naiskollega videopalaverissa. Pumpuliaivoni yrittää vastaanottaa tietoa, mutta aamun vaippakakkakoostumusten prosessointi on vielä kesken. Palasin viikko sitten lähes kolmen vuoden perhevapailta töihin. Tuntuu kuin lehteemme olisi palkattu sillä välin liuta moniosaajasuperihmisiä, jotka hittijuttujen lomassa hoitelevat vielä osakesalkkujaan. Oma arkeni yksi- ja kaksivuotiaan vauhtiveikon kanssa on ollut niin kaukana pörssikursseista kuin kuvitella saattaa. Nousuja ja laskuja on pyritty kyllä ennakoimaan ihan pyllähtämisten, kellahtamisten ja päänaukeamisten estämiseksi. Ainoa merkittävä salkku on ollut tuhansia kiloja (siltä se tuntuu) painava hoitolaukku, josta on löytynyt ihan kaikki tarpeellinen. Tavarat vaihtuvat työlaukkuun helposti, mutta miten käy taitojen? Sehän se huolettaa. Ensimmäiset päivät tutustuin uusiin ohjelmiin, asioin kolmen eri it-tuen kanssa ja siinä välissä läpsin itseäni poskille, että pysyisin virkeänä viiden tunnin yöunien jäljiltä. Iso muutos kun sai myös lapset levottomiksi. Jo loppuviikosta huomasin, että en ollutkaan fyysisesti niin poikki kuin kotona ollessani. Kahden pienen pojan hoitaminen on rankempaa hommaa – tai ainakin hyvin erilaista. Se loi mukavasti uskoa tulevaan. Työpäivän jälkeen voisi joskus jaksaa jopa jumppaan! Kotivuosina lasten mentyä nukkumaan ei kyennyt enää kuin rojahtamaan sohvalle. Jaajo Linnonmaa sanoi joskus Suomipopin lähetyksessä, että hän palkkaisi töihin vain pienten lasten äitejä. He taatusti tekevät työt tehokkaasti neljään mennessä, koska sen jälkeen on haettava lapset päiväkodista. Itsekin olen jo nyt huomannut, että töiden ei voi antaa venyä, koska niitä ei yksinkertaisesti pysty jatkamaan. Kokeilin kyllä jo, mutta kun edes käännetyt ovenkahvat eivät pidättele joka paikkaan ehtiviä uteliaita pikkunäppejä, se on turhaa. Kun yritin tehdä muutaman pienen homman lasten pyöriessä paikalla, valehtelematta kahdessa sekunnissa työpisteeni pimeni: pienempi oli löytänyt kivan uuden nappulan. Onko minulla mitään annettavaa tässä maailmassa, joka on jatkanut pyörimistään, vaikka omani pysähtyi kotikuplaan? Klikkasin mukaan ideointipalaveriin epävarmoin mielin. Toiset puhuivat kiinnostavista ihmisistä ja ilmiöistä. Nolotti avata suu. Minua kun on viime aikoina mietityttänyt vain tutista luopumisen tuska ja huonosti edistyvät pottahommat. Ai, että voisivat kiinnostaa muitakin? No, onhan minulla näitä paljon lisääkin, innostun ja suoristan selkääni. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja