Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Syömishäiriötä eivät pode eniten aliravitut tytöt, vaan normaalipainoiset ja ylipainoiset ahmijat

Rasmus Isomaa oli nuorena pienikokoinen ja tuli myöhään murrosikään. Teininä hän vertaili itseään muihin poikiin ja koki tyytymättömyyttä kehoonsa. – Ajattelin, että jos vain olisin pidempi ja isompi, pärjäisin paremmin urheilussa, saisin enemmän tyttöjä ja olisin arvostetumpi kavereiden joukossa, hän muistelee. Nyt Isomaa, 40, on Syömishäiriöliiton puheenjohtaja ja syömishäiriöihin erikoistuneen pietarsaarelaisen Fredrika-klinikan toiminnanjohtaja – ja ymmärtää hyvin potilaidensa ajatuksia ja tunteita syömishäiriöiden takana. Senkin hän tietää, että itseään koskevat vahingolliset uskomukset istuvat sitkeässä ja niitä on vaikeaa muuttaa. – Vaikka olen tänä päivänä keskivertomiehen kokoinen, näen itseni vieläkin toisinaan pienempänä verrattuna muihin, hän sanoo. Syömishäiriötä edeltää usein epävarmuus ja ahdistus Isomaa on kehityspsykologian dosentti ja psykoterapeutti, jonka mukaan monilla suomalaisista on ”jonkin sorttista kehotyytymättömyyttä tai hankalaa ruokasuhdetta” jossain elämänsä vaiheessa. Se ei vielä yksinään kehitä syömishäiriötä, vaan yleensä tarvitaan muutakin: hankala elämäntilanne, psyykkistä pahoinvointia ja hankaluuksia sosiaalisissa suhteissa. – Näyttää siltä, että myös geeneillä on aika suuri vaikutus siihen, kuka sairastuu, mutta tutkimustulokset tästä ovat vasta alustavia. Valtaosa sairastuu syömishäiriöön nuorena tai nuorena aikuisena. – Aikana, jolloin etsitään omaa paikkaa maailmassa. Yleensä syömishäiriön syntymistä edeltää jakso, jolloin ihmisellä on paljon epävarmuutta ja ahdistusta. Sairastuneen elämässä mitään ei tapahdu tässä ja nyt. – Syömishäiriö kehittyy ikään kuin korjaamaan tilannetta. Se on ratkaisuyritys, ei itse ongelma. Syömisen ja liikkumisen kontrolloinnin kautta yritetään hallita elämää. Syömishäiriöistä ajattelua Isomaa kutsuu sitku-ajatteluksi. – Jos olisin laihempi, jos söisin terveellisemmin, jos liikkuisin enemmän, jos olisin vähän parempi versio itsestäni, minut hyväksyttäisiin ja pärjäisin elämässä paremmin. Sitkun mahdun noihin housuihin, sitten elämä alkaa, hän havainnollistaa. – Syömishäiriöisen elämässä mitään ei tapahdu tässä ja nyt. Moni normaalipainoinenkin kärsii syömishäiriöstä Kun syömishäiriöistä puhutaan, monelle nousee mieleen kuva nuoresta, aliravitusta tytöstä. Se on väärä mielikuva, sanoo Isomaa. – Heitä tulee kyllä eniten hoitoon syömishäiriön vuoksi, mutta enemmän häiriöistä kärsivät normaali- tai ylipainoiset, joiden ongelmana on ahmiminen. Isomaa selittää asiaa sillä, että nuoria, laihtuneita tyttöjä ohjataan helpommin hoitoon, sillä painonlasku näkyy selvästi ja se myös tunnistetaan syömishäiriöksi. – Jos oirekuva onkin sellainen, että ihminen pystyy syömään melko normaalisti, mutta hänellä on paljon omaan kehoon liittyvää ahdistusta ja hän ahmii salaa, se huomataan paljon myöhemmin. Isomaa muistuttaa, että myös ylipainoisella voi olla aliravitsemustila, jos hän ei syö riittävästi. Yleisin syömishäiriö Suomessa on määrittämätön syömishäiriö. Sen oirekuva muistuttaa anoreksiaa tai bulimiaa eli ahmimishäiriötä, mutta kaikki niiden diagnostiset kriteerit eivät täyty. Kyse on silti vakavasta sairaudesta, joka vaatii hoitoa. Joka neljännen tai viidennen syömishäiriöisen arvioidaan olevan mies. Hoitoon hakeutuneista miehiä on kuitenkin vain viisi prosenttia. – Miesten häiriöiden tunnistaminen on vaikeaa, sillä syömishäiriöt nähdään usein naisten sairauksina. Isomaa puhuu ”anoreksialaseista”, joiden läpi monet terveydenhuollon ammattilaisetkin katsovat. – Jos nuoren pojan paino on laskenut paljon, yleensä ajatellaan, että no, se on kasvanut pituutta ja urheilee paljon. Onko lihaksikkuuden tavoittelukin syömishäiriö? Viime aikoina tiedemaailmassa on alettu miettiä, voiko äärimmäinen lihaksikkuuteen tähtäävä käyttäytyminen olla syömishäiriö. Mikäli näin on, miesten osuus syömishäiriöstä kärsivistä kasvaa merkittävästi, Isomaa sanoo. Miehet eivät useinkaan tavoittelee laihaa vaan rasvatonta, lihaksikasta kehoa. – Syöminen on silloin jaksoittaista: on jaksoja, jolloin yritetään kasvattaa massaa treenaamalla paljon, ja jaksoja, jolloin kehosta yritetään saada rasvaa pois. Kun on todella tiukalla dieetillä, lopulta on niin valtava nälkä, että alkaa ahmia. Se johtaa kierteeseen: koska nyt ahmin, ensi viikolla olen vielä useampia tunteja salilla. Lopulta treenaus on pakonomaista ja vaikuttaa kielteisesti arkeen. – Ihminen ei uskalla olla menemättä salille, jotta ei menetä lihaksiaan. Tai jos ei ole huipputrimmatussa kunnossa, ei uskalla näyttäytyä julkisesti. Kyse on luultavasti samanlaisesta ilmiöstä kuin perinteisissä syömishäiriöissä. Yksimielisyyteen asiasta ei tosin ole vielä päästy, sillä lihaksikkuuteen tähtääminen ei täytä syömishäiriöiden diagnostisia kriteerejä, joista yksi on pyrkimys laihuuteen. Se hämää myös ammattilaisia. – Kun syömishäiriötä epäillään, potilaalta kysytään, onko hän yrittänyt laihduttaa. Mielekkäämpää voisi olla kysyä, oletko yrittänyt kasvattaa lihasta, kuinka paljon treenaat ja kuinka paljon pakkoa ja ahdistusta on mukana. Isomaan mukaan syömishäiriöiden diagnostiset kriteerit on kirjoitettu naisten näkökulmasta. Yksi laihuushäiriön kriteereistä on esimerkiksi kuukautisten poisjäänti. Kuinka tyytyväinen omaan kehoonsa pitää olla, jotta olisi terve? Parantuminen voi alkaa vuosienkin jälkeen Kun Isomaa oli nuori, hän tottui sairaalaympäristöön ja siihen, että vanhemmat työskentelevät sairaiden kanssa. Isä on diabetesta tutkinut sisätautilääkäri ja äiti lastenpsykiatri. Isomaakin päätyi opiskelemaan kehityspsykologiaa. Tilastojen valossa se ei ole ihme. – Lääkärin ammatti periytyy varmemmin kuin moni sairaus. Veljestänikin tuli urologi, Isomaa sanoo. Isomaan äiti perusti Fredrika-klinikan vuonna 2002 huomattuaan, että syömishäiriöpotilaiden hoitotulokset eivät olleet riittävän hyviä nuorisopykiatrisilla vastaanotoilla, joissa suuri osa potilaista hoidettiin. Niissä keskityttiin vain mieleen, kun taas kehoa hoidettiin sairaaloiden somaattisilla osastoilla. Erikoistunutta hoitoa, jossa potilasta hoidetaan kokonaisuutena, annettiin vain Helsingissä. Nykyään tilanne on parempi, sillä erikoistuneita klinikoita on useita. – Alueellista eriarvoisuutta on silti yhä, eikä Käypä hoito -suosituksia pystytä aina noudattamaan, Isomaa sanoo. Isomaa on johtanut Fredrika-klinikkaa kuusi vuotta. Kun klinikalle tulee uusi potilas, hänen hoitonsa suunnitellaan yhdessä sairastuneen perheen kanssa. Ensin mietitään, mitä muutoksia tarvitaan syömiseen ja ruokavalioon. Sen jälkeen harjoitellaan syömistä käytännössä ja työstetään vääristynyttä kehonkuvaa terapiassa. – Välillä puhutaan hyvinkin paljon voileivistä ja yksittäisistä perunoista, Isomaa sanoo. Vahvimmin Isomaan mieleen ovat jääneet uran varrella ihmiset, jotka ovat kärsineet pitkään hyvin vaikeista syömishäiriöistä. He ovat saattaneet olla vuosia sairaalassa tahdonvastaisessa hoidossa, ja sitten paranemisprosessi onkin lähtenyt yhtäkkiä käyntiin. – On hienoa nähdä, että on tavoitettu se ihminen sairauden alta, ja päästään yhteistyöhön. Anoreksia voi tappaa Paranemisessa panokset ovat kovat, sillä häiriöt aiheuttavat paljon kärsimystä niin potilaille kuin heidän omaisilleenkin. Vaikka hoitotulokset ovat parantuneet paljon, esimerkiksi anoreksia on yhä pahimmillaan tappava tauti. Myös Isomaan potilaita on kuollut siihen. – Valitettavasti. Se on aina iso järkytys, mutta onneksi sitä tapahtuu harvoin. Vielä 1990-luvulla noin joka kymmenes potilas kuoli laihuushäiriöön, mutta vuonna 2010 tehdyssä tutkimuskatsauksessa päädyttiin kolmen prosentin kuolleisuuteen. – Luku on yhä huomattava, kun on kyse nuorista ihmisistä. Suurin osa menehtyneistä kuolee itsemurhaan, sillä laihuushäiriön psykologinen kuormittavuus on raskas. Aliravitsemukseen kuoleminen on nyky-Suomessa harvinaista, mutta sitäkin tapahtuu. Isomaan mukaan on vaikea määritellä, milloin ihminen on parantunut syömishäiriöstä. – Kuinka tyytyväinen esimerkiksi omaan kehoonsa pitää olla, jotta olisi terve. Painoindeksiä voidaan käyttää yhtenä parantumisen kriteerinä, mutta se ei Isomaan mukaan riitä. – Nykyhoidolla voidaan päästä nopeastikin siihen, että ihminen on fyysisesti terve, mutta silloin ollaan vasta puolivälissä parantumista. Psykologinen ja sosiaalinen parantuminen kestää paljon pidempään. Sosiaalisella parantumisella Isomaa tarkoittaa sitä, että ihminen elää tyydyttävää sosiaalista elämää ja pystyy toteuttamaan itseään. Haasteita riittää matkalla, sillä syömishäiriö on Isomaan sanoin ”erittäin yksinäinen sairaus”. – Ihminen vetäytyy sosiaalisista kontakteistaan, jotta pystyy hallitsemaan elämäänsä. Jos on ollut monta vuotta sairaana, sosiaalisen elämän rakentaminen uudelleen on todella hankalaa ja kestää pitkään. Ei niitä kavereita välttämättä enää ole, ja jotkut heistä voivat olla itsekin sairastuneita. Ihmisen arvon ajatellaan määräytyvän painon perusteella. Rakkautta ja mielenrauhaa, vai laihuutta? Kun televisiot yleistyivät 60-luvulla ja tv-ohjelmissa nähtiin paljon kauniita, laihoja ihmisiä, syömishäiriöiden esiintyvyys ampaisi nousuun. Isomaan kertoma esimerkki muistuttaa siitä, että myös yhteiskunnan arvot ja normit sekä niitä heijastelevat kulttuurituotteet vaikuttavat ihmisten terveyteen. Median – ja nykyään erityisesti sosiaalisen median – kuvastot muokkaavat käsityksiämme siitä, minkälaisia meidän pitää olla, jotta tulemme hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kehopositiivisuusliikkeestä huolimatta laihuutta ihannoidaan yhä ja lihavuutta pelätään. Taustalla väikkyy hyytävä ajatus: ”Ihmisen arvon ajatellaan määräytyvän painon perusteella.” Ahtaista kauneusnormeista ei seuraa mitään hyvää, Isomaa sanoo. Päin vastoin ne lisäävät syömishäiriön esiintyvyyttä ja riskiä. Muutos on kuitenkin mahdollinen, Isomaa uskoo. Ihmisten pitäisi vain alkaa tutkiskella arvojaan. – Kun ihmisiltä kysyy, mitä he tavoittelevat elämältä, harva vastaa, että laihuutta. Ihmiset tavoittelevat hyviä ystäviä, rakkautta, mielenrauhaa. Ne saadakseen ei tarvitse ylitrimmattua kehoa.