Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Sairausloma avasi silmät sille, miten kiireistä opettajan normaali arki on ollut: ”En millään jaksaisi palata hullunmyllyyn”

En ole ennen huomannut, että modernisti muotoiltu kellomme tikittää vanhanaikaisesti, aivan kuin mummolan kello aikoinaan. Tikitys tekee rauhallisen olon. Kellon näyttämällä ajalla ei ole niinkään väliä. Sairauslomalla hommat eivät ole niin sekunnilleen. Toisaalta tunti on jumalattoman pitkä aika. Istun sohvalla. Ikkunan takana varis kävelee hassusti pihamme poikki. Sen jalat ovat koomiset. Pää liikkuu jännästi. Varis on mennyt. Korjaan asentoa, liikutan varovasti murtunutta jalkaa, hieron sitä. Sitten alan ajatella. Terveenä elän vauhdikasta elämää. En ole koskaan ajatellut, että elämäni olisi mitenkään hektistä tai kiireistä. Luulin, että se on leppoisaa ja rentoa. Tässä sohvalla istuessani tajuan, että elämä ennen jalan murtumista on ollut aikamoista kujanjuoksua. Olen hevoselleni Rellulle katkera, että se heitti minut selästään, en tiedä, voinko antaa sille koskaan anteeksi. Toisaalta olen sille kiitollinen. Pakollinen pysäytys kipuineen ja itkuineen on kuitenkin ollut yksi merkityksellisimmistä tapahtumista elämässäni. Ehkä siis annan Rellulle jonakin päivänä anteeksi. Se vaatii vain aikaa. Mutta aikaahan minulla toistaiseksi on. Aika loppuu vasta, kun kuolen – ja se voi tapahtua koska tahansa: tavallinen keskiviikko, kun lähdin työpäivän jälkeen ratsastamaan, olisi voinut olla viimeiseni. Sekin simppeli ajatus on nyt iskeytynyt tajuntaani varsin selkeästi. Kellon tikityksessä on parasta se, että se kertoo ajan jatkuvan. Tässä sitä ollaan ja eletään. Tikityksen tahtiin on mukava antaa ajatuksen soljua. Ajatus tykkää hiljaisuudesta, kiireettömyydestä. Silloin se saa harhailla, jumittua, lähteä taas liikkeelle ja hakeutua pakottomasti haluamaansa suuntaan. Kiireetön ajatus voi olla löysä, mutta se voi olla myös yllättävä, kirkkaista kirkkain, uudenlainen. Ajattelulle pitäisi antaa enemmän tilaa, sitä pitäisi ymmärtää vaalia, sitä pitäisi ehdottomasti jokaisen ihmisen oppia jo aivan nuoresta. Ei ole yhdentekevää, ajattelemmeko ja mitä ajattelemme. Olen ollut nyt reilun kuukauden kiireetön. Aika on menettänyt merkityksensä, kun pakolliset rutiinit puuttuvat. Välillä tuskastuttaa, sitten taas ei yhtään. Kun pääsen kotoa välillä ihmisten ilmoille, ajattelen ulkomaailmasta eri lailla: Ihmiset kävelevät hirveän nopeasti, heillä on käsissään älytön määrä kauppakasseja, ympärillä on väsyttävän paljon hälyä. Meno näyttää älyttömältä. Miksi tuo kaikki tohotus? Olo on ristiriitainen. Haluan parantua ja tehdä osani tässä maailmassa. Sitten iskee ahdistava ajatus: en millään jaksaisi palata hullunmyllyyn, jota ihmiset tuolla ulkopuolella pyörittävät. Ystäväni varis on palannut ikkunan taakse. Heilautan sille kättäni, kuin tervehdykseksi. Se katsoo minua hetkisen, sitten se nappaa puolukan nokkaansa ja koikkelehtii jatkamaan hommiaan. Kirjoittaja on opettaja.