Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Esko Rechardt sai vuonna 1980 erittäin salaista apua ja toi Suomelle historiallisen olympiakullan: ”He sanoivat, että veljeskansaa pitää nyt auttaa mahdollisimman paljon”

Tallinna oli neljä vuosikymmentä sitten täysin toisenlainen paikka kuin se kaupunki, jonka käytännössä jokainen suomalainen tänä päivänä tuntee. Kaupunkiin oli toki jo noussut kaikkien matkaajien tuntemia maamerkkejä. Viru-hotelli valmistui vuonna 1972, ja rakennustyöt kiihtyivät muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1980 hotellin vieressä komeili postitalo, ja lähistöllä korkeuksiin kurotti uusi Olümpia-hotelli. Satama-alueelle rakennettiin kulttuuri- ja urheilukeskus Linnahall ja muutaman kilometrin päähän Piritan kaupunginosaan kuljettiin joko uutta monikaistaista ajorataa tai kaunista rantabulevardia pitkin. – Se rantatie tai moottoriliikennetie oli oikeastaan suurin muutos – se oli pakko olla. Muuten meno oli vielä sitä samaa eli mustan pörssin kauppa kukoisti ja länsimaiset tuotteet tekivät kauppansa, Esko Rechardt muistelee. – Olihan se tosi surullista touhua. Vaikkapa merkkifarkuilla pystyi rahoittamaan viikon ruuat itselleen. Rechardt ei kuitenkaan ylittänyt 40 vuotta sitten Suomenlahtea tehdäkseen bisnestä neuvostokansalaisten kanssa. Matkan tarkoituksen tietää nykypäivänäkin urheilun ystävät, sillä 22-vuotiaan helsinkiläisen nimi kirjattiin noina heinäkuisina päivinä pysyvästi sinivalkoiseen urheiluhistoriaan. Rechardtista tuli kaikkien aikojen ensimmäinen purjehduksen suomalainen olympiavoittaja. Vuoden 1980 olympialaisten varsinainen isäntäkaupunki oli Moskova, mutta kisat levisivät muuallekin Neuvostoliittoon. Jalkapalloa pelattiin Moskovan lisäksi Leningradissa, Kiovassa ja Minskissä. Tallinna isännöi purjehduskilpailuja Piritaan rakennetussa olympiapurjehduskeskuksessa. Urheilijat majoittuivat betoniseen katamaraania muistuttavaan Sport-hotelliin, joka on yhä toiminnassa. Rakennustyöt olivat Rechardtin mukaan pahasti myöhässä. – Siellä tehtiin hommia vielä muutamaa päivää ennen avajaisia – se ikään kuin kyhättiin nopeasti kasaan. Sitten ilmeisesti jo kahden vuoden kuluttua todettiin, että katot ja muut paikat vuotavat vettä. Tykkiveneet partioivat kilpailijoita Kisakylässä urheilijoiden ei tarvinnut kuitenkaan kärsiä tilanpuutteesta. Syyt olivat poliittiset: kymmenet maat boikotoivat Yhdysvaltain johdolla kisoja, koska Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1979. – Tilaa oli reilusti, ja jokainen urheilija ja valmentajakin sai oman huoneen, mikä ei normaalisti ollut mahdollista, Rechardt sanoo. – Meillä oli oma merinäköala ja parveke, siinä mielessä hotelli oli ihan hieno. Uima-allas, punttisali ja kaikki tämmöiset löytyivät. Itse kävin joka aamu ja ilta Piritan takametsissä lataamassa uutta energiaa ja fiilistä päivänkoittoon. Piritan korkeimmalle kohdalle rakennettiin kisoja varten jokaisen suomalaisen Tallinnan-matkaajan tuntema maamerkki eli yli 300 metriä korkea televisiotorni. Viron korkein rakennus on nykyisin suosittu turistikohde. Alle viiden kilometrin päässä tornista asuttiin olympialaisten aikana ympäristössä, josta turistien ja osin urheilijoidenkin kaipaama mukavuus oli kaukana. – Se oli aidattu alue – ikään kuin vankileiri. Siellä oli sadan metrin välein hampaisiin saakka aseistettu vartija paikalla, eivätkä he paljoa hymyilleet, Rechardt kertoo. Kisojen vaikutusta Tallinnan elämään olympiavoittaja pitää kohtuullisen isona. – Infrastruktuuria parannettiin, ja se oli heille oma yhteinen projekti. Vapauden ja itsenäisyyden kaipuu olivat tietenkin päivittäin keskusteluissa mukana. Armeijan käyneelle suomalaiselle neuvostoajan Tallinnan olosuhteet eivät olleet ongelma. Jotkut Rechardtin kilpakumppanit kokivat tilanteen toisin. – Saimme liikkua vapaasti, mutta kaikki menivät turvaporttien kautta, niin kuin nykyäänkin. Tiukan näköiset turvatoimet olivat joillekin länsieurooppalaisille ja varsinkin eteläeurooppalaisille viihtyvyyttä paljonkin heikentävä tekijä, Rechardt muistelee. – Siellä valitettiin, että tämä on ihan törkeää kohtelua. Tiukka kohtelu näkyi myös rannassa veneiden lähtiessä kohti merta, jossa tykkiveneet partioivat tarkkailuasemissa. Kilpailijoilta edellytettiin purjetunnuksen pitämistä näkyvillä. – Yhdessä veneessä oli kerran pelkkä keulapurje nostettuna, olisiko se ollut Flying Dutchman -luokan vene, eikä siinä ollut tunnuksia. Yhtäkkiä veden pintaan tuli vaijeri poikittain. – Sitten siellä oli konekivääripesäke aallonmurtajan päässä. Kaikkeen oli varauduttu, Rechardt jatkaa. Järjestäjille kiusallinen palkintojenjako Argentiinalainen urheilutoimittaja ja tietokirjailija Luciano Wernicke kuvaa tänä vuonna suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Olympialaisten merkillinen historia 1896–2016 , kuinka lapset puuttuivat kisakaupunkien katukuvasta. Wernicken mukaan neuvostohallinto järjesti kisakaupunkien 7–15-vuotiaat lapset kesäleireille varmistaakseen, etteivät lapset altistuisi haitalliselle länsimaiselle kulttuurille vieraiden saapuessa. Kiinnittivätkö purjehtijat huomiota tällaiseen? – Valitettavasti ei, Rechardt vastaa. – Nythän puhutaan Tallinnasta, jolla on ollut koko ajan erityisasema siinä mielessä, että he ovat nähneet Suomen television. He olivat täysin kartalla, missä mennään, mutta kyllä minä tuon tunnelman tunnistan. Neuvostoliiton yleinen tilanne ei Rechardtin mukaan puhuttanut urheilijoita. – Ei ollut semmoista roolitusta – se ei kuulunut siihen maailmaan. Riitti, kun kuljetti venettä kovaa oikeaan suuntaan. Finnjolla-piireistä löytyi kuitenkin Rechardtin mukaan yhteiskuntapoliittisesti aktiivisia ihmisiä. Hän kertoo esimerkin ydinvoimaa vastustaneesta saksalaispurjehtijasta, jolla oli aina Atomkraft? Nein danke -logot veneessä ja t-paidassa. Kannanotolta ei itse asiassa vältytty finnjollien palkintojenjaossakaan. Mielenilmauksen esitti tuore hopeamitalisti, joka protestoi palkintokorokkeella Afganistanin miehitystä. – Itävallan Wolfgang Mayrhofer tuli korokkeelle musta nauha olkapäällä. Se oli ihan rohkea ja reipas kannanotto, Rechardt muistelee. Protestit eivät muuten olleet Rechardtin mukaan purjehtijoiden agendalla, eikä hän edes tiennyt Mayrhoferin aikeita etukäteen. – En tiennyt [etukäteen]. Ehkä minä olin vielä liian nuori. Mayrhoferin protesti ei ollut ainoa kisaisännille kiusallinen tilanne palkintojenjaossa. Rechardtin voiton myötä järjestäjät joutuivat soittamaan Maamme -laulun, ja kuten tunnettua, Suomen ja Viron kansallishymneillä on sama sävel. Itsenäisen Viron kansallishymnin soitto kiellettiin maan miehityksen yhteydessä, joten sitä ei juuri kuultu julkisesti. – Katselin palkintojenjaossa Piritajoen rantoja, ja siellähän oli väkeä kuin jalkapalloturnauksessa. En ole kokenut tai nähnyt tuollaista ikinä purjehduskisoissa. Sanotaan, että 10 000 ihmistä kevyesti, Rechardt kertoo. – Veikkaan, että yksi pointti oli se, että he kuulivat oman laulunsa. Rannalle jäänyt kilpakumppani astui kuvaan Kiitollisuus oli molemminpuolista. Virolaiset saivat Rechardtin ansiosta rakastamansa sävelen kuultavakseen, ja suomalaispurjehtija nautti kisoissa salaisesta veljesavusta. Finnjolla-luokassa purjehtineet joutuivat käyttämään järjestäjien veneitä. Ne olivat Tallinnan laivatehtaan tekemiä, ja vaikka rungoista valikoituikin olympiapurjehtijoiden käyttöön tasalaatuisimmat, oli kalustossa eroja. – Runko, jonka saimme sieltä, oli oikeastaan aika saman tuntuinen kuin oma vanha veneeni. Siinä mielessä meillä kävi vähän säkä, Rechardt sanoo. Purjehdusvarusteissa oli tullut muutamaa vuotta aiemmin vallankumous, minkä jälkeen purjehtijat siirtyivät käyttämään nopeimmiksi todettuja yhdysvaltalaisia Vanguard-merkkisiä veneitä. Olympialaisissa se ei ollut mahdollista, mutta omia mastoja ja purjeita sai sentään käyttää. – Sinne sai mittauttaa kaksi tai kolme eri purjetta ja pari mastoa. Niiden kanssa ruvettiin sitten pelaamaan, ja meillä oli myös Suomesta mukana trimmivene, jota vastaan sai purjehtia. Tässä vaiheessa kuvaan astui Rechardtin vanha virolainen kilpakumppani Aare Kööp , jolle olympialaiset kotivesillä jäivät haaveeksi. Kööp sijoittui Neuvostoliiton karsinnoissa kolmanneksi. – Hän oli siitä aika pettynyt ja ikään kuin kostoksi Moskovan pojille tuli luokseni ja sanoi, että minulla olisi täysin käyttämätön North Sails -purje, kiinnostaako kokeilla? Sanoin, että totta kai kiinnostaa. Kööpin purje oli tehty mittatilaustyönä juuri Tallinnan vesiä varten, ja mikäli hän olisi jäänyt kiinni salaisesta naapuriavusta, olisivat seuraukset voineet olla kohtalokkaat. – San Diego oli se lofti, missä purje oli tehty. Silläkin oli silloin eroa, mistä päin maailmaa purje oli, koska kangas oli vähän erilaista. Tämä oli hyvä kevyen tuulen kombinaatio, Rechardt muistelee. Kalustotestausta Rechardt teki Suomen varamiehen, tiukan karsinnan edustuspaikasta tulevan olympiavoittajan kanssa käyneen Derek Breitensteinin kanssa. Rechardt sai myös Breitensteinilta kullanarvoista apua. – Meidän veneeseen tuli semmoinen kombinaatio, että runko oli järjestäjiltä, masto oli parhaalta kilpakumppanilta Derek Breitensteinilta ja purje Aare Kööpiltä Tallinnasta. "Täydellinen yhteistyöprojekti” Virolaisilta tullut apu ei jäänyt pelkästään Kööpin varaan, vaan koko Viron ja Tallinnan purjehdusyhteisö oli Rechardtin mukaan täysin Suomen joukkueen käytettävissä. – He sanoivat, että veljeskansaa pitää nyt auttaa mahdollisimman paljon. 62-vuotias Rechardt työskentelee nykyisin Ramboll Espoon siltayksikön päällikkönä, ja siltoja hän rakensi virolaisten kanssa tehdyn yhteistyön kautta myös olympialaisissa. – Sanotaan näin, että tämä oli oikeastaan edellä aikaansa. Tämä oli täydellinen yhteistyöprojekti. Yksi Rechardtia auttaneista oli Suomen joukkueen attaseana toiminut purjehtija ja valmentaja, viime kesänä 80-vuotiaana kuollut Jüri Šaraškin . – Hän oli amatöörimeteorologi ja toiminut siellä alueella kymmeniä vuosia. Hän tiesi Tallinnanlahden tuulimetkut todella hyvin ja oli analyyttinen ihminen. Hän oli meidän joukkueen käytettävissä ja piti joka aamu tuulibriiffin minulle henkilökohtaisesti. Siitä oli kyllä paljon etua ja iloa, Rechardt kehuu. Tallinnan edustan purjehdusvedet olivat toki tuttuja Rechardtille jo aiemmilta vuosilta. Hän osallistui Baltiregatt-regattaan vuosina 1977, 1978 ja 1979. – Tutustuttiin paikkoihin. Tähtäin oli tiukasti siellä [olympialaisissa] jo silloin. Miten olosuhteet Suomenlahden pohjois- ja etelärannikoilla eroavat toisistaan purjehtijan näkökulmasta? – Kun meillä tuulee monesti lounaasta kesäaikaan, niin siellä on vähän erilainen tuulen suunta Piritanlahden geometriasta johtuen. Siellä ei ollut virtaa, niin kuin ei ole Suomessakaan, Rechardt vastaa. – Kun vertaa Atlantille ja myös Tanskan salmiin, niin virta on erittäin vahva tekijä tässä lajissa. Siinä mielessä voi sanoa, että oli melkein kotikisat. Tallinnanlahden puolella on useammin maatuulta eli tuuli tulee rannan päältä. – Silloin se on paljon pyörteisempää ja pitää kyllä kaverit hereillä. Mikään ei ole varmaa, ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Silloin se vaikuttaa myös siihen käyttämääsi riskiprofiiliin, Rechardt kertaa. Takaisku vain hidasti olympiavoittoa Olympiaboikotti näkyi myös Tallinnassa. Finnjolla-luokkaan osallistui purjehtija 21 eri maasta. Rechardt tunnistaa sekä puheet tynkäkisoista että parhaiden purjehtijoiden puuttumisesta. – Osittain kyllä, mutta jos katsoo vaikka 1976 Montrealin kisojen tuloslistaa, niin sieltä oli ykkönen, kakkonen, nelonen ja vitonen mukana, hän sanoo. Olympiavoittoa puolustanut DDR:n Jochen Schümann sijoittui Tallinnassa viidenneksi. Neljä vuotta aiemmin hopeaa saanut Neuvostoliiton Andrei Balašov sai nyt pronssia. – Siellä oli kymmenen tosi kovaa tyyppiä, mutta mukana oli kieltämättä muutama ihan täysi kisaturistikin. Esimerkiksi herrasmies Kyprokselta [ Panikos Rimis ] oli mukana. Ei se meidän kisoja haitannut, aika nopeasti ne sitten tippuivat kyydistä, Rechardt muistelee. Kisan suursuosikki José Luis Doreste meni Rechardtin mukaan aivan sekaisin, kun hänet hylättiin kevyessä tuulessa purjehditun avauslähdön jälkeen pumppaamisen ja keinuttamisen vuoksi. – Hän sai saman rangaistuksen myös seuraavassa lähdössä, ja kisa oli pilalla sillä kertaa, Rechardt kertaa 17:nneksi sijoittuneen espanjalaisen olympiaregattaa. Doreste sai hyvityksen kahdeksan vuotta myöhemmin, kun hän purjehti olympiakultaa Etelä-Korean Pusanissa. Jugoslaviaa edustanut kroatialainen Minski Fabris sijoittui Tallinnan vesillä 11:nneksi. Hän oli voittanut kaksi vuotta aiemmin käydyissä EM-kisoissa kultaa ylivoimaiseen tyyliin purjehtimalla kovassa tuulessa jokaisen lähdön voittajaksi. Rechardt koki kultapurjehduksensa aikana myös takaiskun, kun hänen neljäs lähtönsä hylättiin myöhemmin kolme maailmanmestaruutta voittaneen tanskalaisen Lasse Hjortnæsin protestin jälkeen. Suomalaisnuorukainen kutsui tilanteessa takanaan purjehtineen tulevan pronssimitalistin Balašovin kuultavaksi protestikäsittelyyn. – Matkalla sinne koppiin hän sanoi kein problem, ei ongelmia, mutta kun tulimme protestihuoneeseen, ilmeisesti hänen valmentajansa tai joku politrukki oli kertonut, että nyt kerrot tämmöisen tarinan tai et ikinä matkusta minnekään. – Hän oli siellä protestikäsittelyssä aika hiljaista poikaa, eikä yhtäkkiä pystynytkään sanomaan yhtään mitään. Balašov kuoli 63-vuotiaana vuonna 2009. – Hän oli korkea-arvoinen laivaston upseeri ja kuoli ilmeisesti sydänkohtaukseen. Jos videoupotus ei näy selaimellasi tai sovelluksellasi, voit katsoa sen suoraan Viron olympiakomitean Facebook-sivuilta. Hylkäys tiesi sitä, että Rechardtin oli onnistuttava kolmessa viimeisessä lähdössä. Minkälaiset paineet se toi nuorelle purjehtijalle? – Otetaan toisin päin, että jos sitä diskausta ei olisi tullut, olisin voittanut jo ennen vikaa päivää. Niin kova sarja tuli sillä viikolla, hän vastaa ja lisää paineiden kasvaneen. Nuorukaisen vanhemmat, veli ja sisko seurasivat olympiakullan ratkeamista kotona Lauttasaaressa, mutta hänen isovanhempansa olivat ostaneet laivamatkan ja saapuneet katsomaan finaalipäivää. Unelmasta tuli lopulta totta, ja nuori purjehtija palasi kotiin kultamitali kaulassaan. – Silloin vielä oli hypetystä Suomessa, vaikka laji oli pieni, eikä mikään avainlaji. Jonkin aikaa meni turhankin lujaa, mutta elämä opettaa ja eri asioiden suhteet pikku hiljaa selviävät, Rechardt sanoo.