Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Janne Saksala on ollut samassa työpaikassa Berliinissä 26 vuotta eikä hänestä ole koskaan tuntunut siltä, että hän olisi töissä: ”Jokainen päivä on inspiroiva”

Kun Santtu-Matias Rouvali debytoi Berliinin filharmonikkojen johdossa viime viikolla, orkesterin kontrabassoryhmän ykköspultti oli nuoren maestron erityisenä tukena ja turvana. – Janne, menikö hyvin, Rouvali huikkasi orkesterin ensimmäiselle soolobasistille Janne Saksalalle kenraaliharjoituksen päätteeksi. Saksala nyökkäsi hyväksynnän merkiksi. Saksala ja hänen pulttikaverinsa, soolobasisti Esko Laine , tulivat Saksaan 33 vuotta sitten. Laine valittiin jo silloin Berliinin filharmonikkojen himoittuun kokoonpanoon, Saksala saapui ensin opiskelemaan Berliinin musiikkikorkeakouluun ja sai orkesteripaikan vuonna 1993. Nyt molemmat ovat Berliinin filharmonikkojen kokenutta kaartia ja hyviä työtovereita. He istuvat yleensä samassa pultissa eli muodostavat kahden jousisoittajan työparin yhteisen nuottitelineen äärellä. – Esko on minulle tuki ja turva, vähän kuin isoveli, Saksala sanoo. – Tämä on hieno työpaikka, kun saa kääntää sivua tuollaiselle legendalle, Laine nauraa. Muusikoiden orkesteri Klassisen musiikin kotimaassa orkesterisoittajia arvostetaan ja Berliinin filharmonikkoja arvostetaan aivan erityisesti. – Orkesterissa on upeat edut. Tämä on myös joustava työpaikka, sillä voimme ottaa vapaapäiviä, kunhan soittajia on tarpeeksi lavalle. Se on meidän sisäinen asiamme, Laine kertoo. Muusikoilla onkin orkesterissa poikkeuksellisen paljon valtaa. He valitsevat niin ylikapellimestarin kuin uudet soittajatkin, tosin soittajien valinnassa kapellimestarillakin on yksi ääni. Harva Berliinin filharmonikkoihin päässyt muusikko lähtee sieltä muualle kuin eläkkeelle. – Ne, jotka lähtevät, ryhtyvät yleensä joko kapellimestareiksi tai säveltäjiksi, Saksala sanoo. Orkesteri tunnetaan intohimostaan täydellisyyteen. – Mietimme koko ajan, miten voisi soittaa vielä paremmin. Se on kivaa, Laine sanoo. – Olen ollut orkesterissa 26 vuotta, eikä minuuttiakaan ole tuntunut siltä, että tämä olisi työn tekoa. Jokainen päivä on inspiroiva, Saksala lisää. Uusi aikakausi Juuri nyt orkesterissa eletään uuden aikakauden alkua, kun ylikapellimestarina on tästä syksystä aloittanut venäläissyntyinen Kirill Petrenko . Hänen odotetaan fokusoivan orkesterin ohjelmistoa pari piirua perinteisempään suuntaan Simon Rattlen hyvin laaja-alaisesti musiikin aika- ja tyylikausia kattaneen linjan jälkeen. Orkesterin muusikot ovat Petrenkon valinnasta innoissaan. – Se valinta osui kuin nyrkki silmään, Saksala tiivistää. – Vaikka lehdistössä muuta väitettiinkin, Petrenkon valinta oli meille muusikoille ihan selvä juttu. Hänen kanssaan soittaminen on yhtä nautintoa, Laine sanoo. Muuttuva Berliini Berliinin filharmonikkojen molemmat suomalaismuusikot ovat nähneet lähietäisyydeltä niin orkesterin kuin kaupunginkin kehityksen runsaan 30 viime vuoden ajalta. Esko Laineen liittyessä orkesteriin Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina oli Herbert von Karajan , suurin osa soittajista miehiä, kaupunki jaettu Itä- ja Länsi-Berliiniin ja kuuluisa Filharmonia-talo seisoi yksinäisenä linnakkeena lännen ja idän rajan tuntumassa. – Lähin ravintolakin oli noin kilometrin päässä, Laine muistelee. – Kun Hans Scharoun alkoi rakentaa konserttitaloa 1960-luvun alussa, tämä oli ihan autiomaata, Saksala tietää. Tänään aluetta ei tunnistaisi samaksi, sillä Saksojen yhdistymistä seuranneina 30 vuotena kaupunki on kasvanut uudelleen yhteen ja autiot alueet ovat kadonneet. Kasvukivut olivat alussa kovia. – Ekat kymmenen vuotta yhdistymisen jälkeen olivat aika vaikeaa ja tylyä aikaa. Sitten kaupunki alkoi nopeasti muuttua kansainvälisemmäksi ja rennommaksi, Laine sanoo. Se näkyy myös orkesterissa, joka on muuttunut hyvin kansainväliseksi ja sukupuolijaoltaan monipuoliseksi. Lakua ja luontoa Vielä yli 30 vuoden Saksassa asumisen jälkeenkin Janne Saksala ja Esko Laine kokevat olevansa suomalaisia. – Kyllä! Monet suomalaiset kollegat, jotka ovat olleet täällä pitkään, hankkivat saksalaisen passin. Minulle sellainen ei tulisi mieleenkään, Saksala sanoo. Kahdestaan he puhuvat aina suomea. – Kun istumme pultissa vierekkäin, puhumme toisillemme suomea. Mutta kun muidenkin pitää ymmärtää, vaihdamme tietysti saksaksi, Saksala kertoo. Suomen kielestä he saavat välillä huomautuksia käydessään Suomessa. Kummankin suomessa on 1980-lukulainen maku. – Joillekin sanavalinnoilleni nauretaan, Laine toteaa. – Kun käytän sanaa tsemppiä, siskoni sanoo, ettei Suomessa ei enää niin puhuta, Saksala nauraa. Kahta asiaa Saksala kaipaa Suomesta. – Lakua ja luontoa!