Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Moron kolumnisti Heikki Salo: Kohta meillä on ratikka – On vaivatonta hypätä Pyynikintorilta kyytiin ja käydä Hervannassa pitsalla

Ajatelkaas parturia työssään. Pienen hetken ennen operaatiota tervehdimme häntä silmästä silmään, sitten tunnin verran tuijottelemme takanamme häärivää ihmispoloa vain peilin kautta. Se mikä on oikeasti vasen korva, näyttää peilissä oikealta korvalta. Suurimman osan päiväsaikaa parturi nähdään aivan toisenlaisena kuin hän todellisuudessa on, hahmoltaan vääristyneenä. Mikä ihmiskohtalo! Ei ihme, että useimmat parturit ovat kovia puhumaan. Jollakin tavalla tuota jatkuvasti piinaavaa vierautta hän yrittää murtaa, luulen. Aika ihana tää sun tukka nyt, sanoo viereisen tuolin kampaaja asiakkaalleen. Kyyneleet nousevat silmiini, kun ymmärrän miten poloinen tässä nyt yrittää lähestyä toista ihmistä. Kenties avatakseen itsestään jotain aitoa ja herkkää ja todellista. Sä kehut vaan, että saisit mut ostamaan noita sun shamppoopulloja, vastaa asiakas. Tuoliini näyttää siltä, että veitsenterävät sakset värähtävät ilmassa hiukkasen. Vahvakätinen hieroja , häntä taas en lainkaan näe tervehtimisen jälkeen. Makaan vatsallani kasvot tungettuina pieniin hevosenlänkiin, lattiaa tuijotellen. Tunnen musertavaa sääliä ylläni työskentelevää ihmistä kohtaan. Hän taitaa olla vielä tiukemmissa elämänkahleissa kuin parturi. Tuon näkymättömän hyväntekijän ainoa tapa synnyttää kontaktia on satunnainen läiskintä ja takakireä kahlehdittu puhe. Tukkataikuri sentään voi kehua asiakastaan, mutta muskelinleipoja ei voi sitä tehdä. Kyllä nää on jumissa, hän hokee tummasävyisesti, harvoin tulee tämmösiä vastaan. Tällaista hän joutuu toistelemaan asiakkailleen kahdeksan tuntia päivässä. Kuinka onneton hän mahtaakaan sisimmältään olla. Mikä kohtalo! Talven mittaan olen ymmärtänyt, että ympärilläni väijyy yhä enemmän väärinymmärrettyjä, yksinäisyyteen karkotettuja ammatti-ihmisiä. Vuoronumerosysteemin piiskaamia kalan myyjiä, jotka eivät ehdi minulle kissaa sanoa kun jo numeroautomaatti piippaa. Entäs Keskustorin nakkifakiiri, joka syvällä sydämessään haluaisi kuitenkin myydä mukaani kasvistuotteita. Hetkinen? Tässä kohtaa tapahtuu vanha kunnon kansakouluaineen tapainen herääminen. Silmäni avautuvat länkien sisällä ja tajuan nukahtaneeni hierojan penkkiin. Fysioterapeutti Laukkanen ahkeroi Levator Scapulaeni kimpussa kertoellen nuoruuden seiväshyppytarinaansa. Se on joka kerta yhtä viihdyttävä. Yhtäkkiä maailma näyttää äskeistä kirkkaammalta. Ikkunasta sen näkee. Synkeä kevään päälle kurkottunut syksy on ohi ja rehellinen aurinko paistaa Näsijärven jäälle. Tai no, Näsijärvelle. Jollain tavalla tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta. Kohta meillä on ratikka. On vaivatonta hypätä Pyynikintorilta kyytiin ja käydä Hervannassa pitsalla. Sammonkadusta tulee hieno tepastelukatu. Siellä me piakkoin käyskentelemme yllämme Tampereella ommellut tyylikkäät Nousu-verkkarit, nuo kaupunkimme tulevat kansallispuvut. Kun aika rientää ja Eteläpuisto on väännetty, voimme keskittyä Sanna Marinin 6/4 työviikon kehittelyyn. Kyllä tämä tästä, tulevaisuus voittaa, uskokaa pois. Jos joku ei syvällä sydämessään ole minun kanssani samaa mieltä, hän voi varsin hyvin nousta ylös ja katsoa itseään peilistä. Kirjoittaja on sanataitelija Pispalasta.