Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Yli viisi vuotta odotettu tilaisuus siirtyi videolle ja juhla tulevaisuuteen – silti tuntui, että sukulaiset olivat lähellä, kun nimet näkyivät ruudulla

Esikoisen väitöstilaisuudesta puhuttiin vuosia suvun ja ystävien kesken. Kaikkia kiinnosti väitöskirjan aihe ja vaihe: milloin päästäisiin juhlimaan tohtoria? Koiragenetiikan tutkimus venyi ja venyi osaksi väittelijästä riippumattomista syistä, eikä päivämäärää voinut antaa ennen kuin kaikki oli selvää. Vastaväittäjä saatiin Minnesotan yliopistosta, joten päiväksi valikoitui hänen kalenteriinsa sopiva torstai 26. maaliskuuta. Tytär on aina vihannut häneen kohdistuvaa huomiota. Jo yksivuotiaana häntä suututti suunnattomasti, kun synttärikakun kynttilän epäonnistunut puhallus kuvattiin videolle. Kun häntä 1,5-vuotiaana yritettiin saada esiintymislavalle päivähoitokavereiden kanssa joulujuhlassa, hän heittäytyi vain lattialle. Voitte kuvitella, millä kauhulla hän odotti lähestyvää väitöstilaisuutta. Puhe ei tuota tuskaa, sitä kyllä pulppuaa suomeksi ja englanniksi, mutta katseiden kohdistuminen häneen pelotti. Tammikuussa varasimme juhlatilaksi ihanan vanhan huvilan, jonka yläkertaan mahtuisi yöpyjiä. Suunnittelimme ruokalistaa ja jaoimme työtehtäviä. Helmikuussa hankin iltapuvun – karonkka olisi juhla, johon saisi pukeutua kunnolla. Koronavirus oli tullut jo Italiaan, ja kevääksi sinne suunniteltu matka tuntui järkevältä perua. Maaliskuun alkupuolella amerikkalaiset yliopistot alkoivat kieltää työntekijöitään lähtemästä Eurooppaan. Pian tuli tieto, että vastaväittäjä ei voi tulla Suomeen. Alkoi etäväitöksen suunnittelu. Tytärtä hermostutti: miten tekniikka pelaisi ja kuuluisivatko jenkkiprofessorin kysymykset. Tämäkin vielä piti sattua kaiken jännityksen keskellä! Vähänpä hän siinä vaiheessa tiesi. Uusia muutoksia alkoi tulla päivä päivältä. Yli kymmenen ihmisen julkiset kokoontumiset kiellettiin, joten väitöstilaisuuskin uhkasi siirtyä. Yliopisto sai etäyhteyden, jolla myös yleisö pääsisi mukaan seuraamaan väitöstä kotisohvaltaan. Saliin saisi tulla väittelijän, kustoksen ja av-työntekijän lisäksi vain pari läheistä. Akateemisen tilaisuuden juhlavuus vesittyisi, mutta tyttö oli toisaalta tyytyväinen. Hän sai odottamattoman tilaisuuden esiintyä vain pienelle yleisölle. Olin yksi saliin päässeistä. Oma jännitykseni meni ohi, kun näin rauhallisen tyttären, vaikka vähän kyllä itketti. Hän jutteli leppoisasti professorinsa kanssa etukäteen samalla kun läheiset toisensa jälkeen liittyivät mukaan virtuaalisesti. Seinälle heijastetulle ruudulle ilmestyi kymmeniä nimiä, varmasti enemmän kuin ihmisiä olisi tullut paikan päälle. Siellä oli kaukana asuvia sukulaisia ja tuntemattomia koiraihmisiä. Tuli lämmin ja yhteisöllinen olo ilman pönötystä, jota tuollaisiin tilaisuuksiin yleensä liittyy. Tytär kertoi aluksi selkeästi suomeksi geeneistä ja tutkimuksestaan. Akateemiseen hattuun pukeutunut minnesotalaisprofessori aloitti rennosti kysymyksellä, miksi aihe kiinnosti. Emme nähneet, oliko hänellä jalassaan puvun vai pyjaman housut. Yhteydet toimivat koko ajan, eikä osallistujien mikrofoneista kuulunut taustapulinaa. Turhia taukoja ei tullut. Aihe oli vaikea, mutta keskustelu polveili sen verran kansantajuisella tasolla, että sitä pystyi seuraamaan. Tyttären ei tarvinnut kestää liikaa katseita, kun hän katsoi vastaväittäjää ruudulta eikä nähnyt muita. Lopuksi chattiin tulvi onnitteluja väitöstä kuunnelleelta yleisöltä. Vaikka vastaväittäjä joutui opponoimaan aamuviideltä paikallista aikaa, ehkä se oli hänelle helpompaa kuin lentäminen Suomeen. Karonkka jäi väliin niin häneltä kuin vierailta ja ennen kaikkea voipuneelta väittelijältä, mutta iltajuhla on varmasti sitäkin riemullisempi, kun sen aika joskus koittaa.