Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Näköislehti Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut

Ilmaakin soittanut iloinen ranskalaisrumpali tiivisti jazzin olemuksen – Tampereella improvisoitiin trikolorin väreissä ja hengessä

Mistä Tampere Jazz Happening vuosimallia 2019 muistetaan? Ainakin rumpali Edward Perraudin vapaana liitäneestä kehonkielestä ja herkullisesta rytmimaailmasta, jossa ilmakin kävi soittimesta. Ilman muuta Zakir Hussainin tabla-rumpujen ja Dave Hollandin kontrabasson telepaattisesta keskustelusta ja molempien taiteilijoiden rennosta sooloilusta. Ehdottomasti Freaks-yhtyeen johtajan Théo Ceccaldin viulun tajunnan räjäyttävästä energialatauksesta. Takuulla Aki Takasen ytimekkään pianonsoiton käsittämättömän taitavasti kontrolloidusta vapaudesta. Nöyrällä kunnioituksella kahden veteraanisaksofonistin, Juhani Aaltosen ja Joe McPheen kulttuurien rajat vaivatta ylittäneestä ensikohtaamisesta. Ja vielä tästäkin: rumpali Mário Costan johtaman trion pianistin Benoît Delbecqin vähäeleisen viisaista ja legendaarisen Paul Bleyn perintöä kantaneista äänistä. Tasa-arvon tahdissa Tampere hakee parhaillaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, mutta sellainenhan se on ollut jo pitkään neljänä marraskuisena päivänä. Tampere Jazz Happening on kaupungin kansainvälisin, maailmalla arvostetuin ja taiteelliselta anniltaan laadukkain musiikkifestivaali. Tapahtuma on myös aina osannut olla ajan hermolla taiteilijavalinnoissa, mutta tänä vuonna se oli sitä myös laajemmassa kulttuurisessa merkityksessä. Valitsemalla teemamaaksi Ranskan, festivaali viestitti paitsi sitä, että Ranskasta tulee suurenmoisia jazzmuusikoita myös Ranskan suuren vallankumouksen sanomaa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Noilla sanoilla on tänään enemmän kaikupohjaa kuin aikoihin, ja juuri jazzmusiikissa nuo arvot tiivistyvät soiviksi ääniksi parhaimmillaan. Tasa-arvo toteutui myös sukupuolen välillä ennenkuulumattoman laajasti; tuskin Jazz Happeningin historiassa on aikaisemmin ollut näin monia naisten johtamia kokoonpanoja. Ja menihän tapahtuman yhteydessä jaettu Jazzliiton Yrjö-palkintokin tänä vuonna naismuusikolle, kun pianisti Riitta Paakki kävi pokkaamassa tunnustuksen ja soittamassa kvartettinsa kanssa miellyttävän kolmen kappaleen setin perjantaina. Eläköön avoin Eurooppa! Musiikissa ranskalaisuus tuli esille sopivasti annosteltuna pitkin festivaalia. Huipentumana oli Das Kapital -trion ranskalaisen musiikin teemakonsertti, jossa ohjelmiston historiallinen syvyys, soiton valtava intensiteetti ja kaiken tosikkomaisuuden välttäminen takasivat täydellisen musiikkinautinnon. Miten voivatkin vaikkapa Maurice Ravelin Pavane, Jean-Baptiste Lullyn Turkkilainen marssi , Jacques Revaux´n Comme d'habitude (My Way) ja Patrick Hernandezin diskohitti Born to be Alive asettua näin saumattomasti rinnakkain! Oma suosikkini oli Joseph-Nicolas-Pancrace Royerin 1700-luvun barokkibiisi Le Vertigo, Rondeau. Se sai samaan aikaan sellaista tyylinmukaista ja silti täysin nykyaikaista kyyditystä, että jonkun Fabio Biondin aikoinaan räjähtäviltä ja ravistelevilta kuulostaneet barokkitulkinnat jäävät tämän rinnalla vaimeaksi hissutteluksi. Das Kapitalin voima on sen erilaisuudesta ponnistavassa yhtenäisyydessä. Tanskalaisen kitaristin Hasse Poulsenin musiikillisesti kahleeton huumori, ranskalaisen rumpalin Edward Perraudin hengästyttävä energia ja saksalaisen saksofonistin Daniel Erdmannin tyylikäs anarkistisuus ovat jalostuneet trion pitkän elinkaaren aikana paitsi toisten kuuntelemisen taiteeksi myös aidoksi kansainvälisyydeksi. Tätä trioa kuunnellessa voi vain todeta: eläköön avoin Eurooppa! Mielenkiintoisia kokeiluita Aki Takasen Japanic-yhtye melkein lunasti kaikki siihen kohdistuneet odotukset. Pianisti itse oli loistavassa soittovireessä, mutta Daniel Erdmann kuulosti nyt yllättävän tavanomaiselta ja jopa perinteiseltä maestran briljantin free-soiton rinnalla. Vincent von Schlippenbach pyöritti levysoittimiaan virtuoosin lailla, tosin välillä vähän erillään muusta yhtyeestä. Joëlle Léandren tentetti liikkui kunnianhimoisesti jossakin John Cagen , minimalismin ja Charlie Mingusin liepeillä fokusta mielenkiintoisesti siirrellen. Mitään suurta synteesiä ei soitosta välttämättä kuitenkaan kasvanut. Susanna Wallumrødin The Brotherhood of Our Lady taisi olla koko festivaalin hämmentävin akti. Eteerinen pop jäi festivaalin yleislinjassa kummajaiseksi, jota edes näyttävä valoshow ei kauheasti terästänyt. Festivaalilla on kuitenkin varaa tyylikokeiluihin, sillä uskollinen yleisö täyttää salit vuodesta toiseen. Niin nytkin. Onnellinen TJH!