Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Anssi Kela soitti loistavan viiden tähden konsertin Tampereella – ”Yleisö uppoutui kahdeksi ja puoleksi tunniksi todella intensiivisesti”

Sun pitää kävellä näin, mutta pitääkö sun hyppiä niin? Viittaan siihen, kun Anssi Kela poikkeuksellisen audiovisuaalisesti toteutetun, kolmena iltana nähtävän show’nsa päätteeksi pomppi ja keekoili mikinjalan kanssa selkä yleisöön päin. Teinimäinen huipennus muutoin erittäin aikuismaiselle keikalle tuntui jotenkin päälle liimatulta, kuin jostain eri esityksestä repäistyltä – varsinkin heti hyvinkin syvissä vesissä sukellelleen Kaiken tarkoituksen jälkeen. Mutta ei tehrä siitä ny numeroo. Kaikin puolin muuten tämäkin asiakas poistui normivirityksestä tyystin poikenneelta ”elämäkertakeikalta” erittäin tyytyväisenä ja vaikutettuna. Kokonaisuus toimi loistavasti. Pari kolme hamaa, kun tähti yhtäkkiä unohti, mitä oli sanomassa tai kun teevesi vain kieltäytyi kiehumasta, oikeastaan vain paransivat pakettia tekemällä siitä vieläkin inhimillisemmin intiimin. Teretulemast todellisuuteen: täällä shit happens aina juuri silloin, kun emme osaa sitä odottaa. Kodikas ilmapiiri Kattaus oli mahtava ja tuki tapahtuman muistelevaa luonnetta erinomaisesti. Lava oli muutettu omakotitalon alakerran nuorisotilaksi. Vanhoine telkkareineen, bändijulisteineen, isoine sohvakalustoineen ja monine kitaroineen se toimi niin nappiin, että katsoja tunsi kirjaimellisesti olevansa Kelan kellarissa yksityisessä sessiossa. Nerokkain trikki oli tällaisille tiloille niin tyypillinen punaruskea puupanelointi seinissä. Ilmapiiri oli niin kodikas, että yleisö uppoutui kahden ja puolen tunnin tauottomaan aikamatkaan todella intensiivisesti. Myös minä, vaikka en mikään Kela-fani olekaan. Arvostan kovasti Anssin tekstien tarinoita, joissa todellisuus on aidosti läsnä, mutta musiikillisesti ne eivät kauheasti ole minua puhutelleet. Varsinkaan viime vuosien kasarivaihe, jonka soundeissa on juuri sitä muovista olkatoppausta, joka tuon rockin vuosikymmenistä surkeimman musiikkia leimasi. Tässä yhteydessä sen sijaan illan ainoa cover eli se pakollinen Vain elämää -veto, JVG:n Kasarin lapsi , puolusti täysin paikkaansa ja räppi sujui paikoin myös huikeisiin falsetteihin yltäneeltä Anssilta vaivattomasti. Itse asiassa häneltä onnistuu muutama muukin genre hämmästyttävästi. Pari kolme vuotta sitten Kela lauloi Bowieta ja soitti blueskitaraa Markus Nordenstrengin New Year’s Bashissa niin, että leukani loksahti. Siis syvyydellä ja tyylitajulla, joka ei pinnallisen diggailun pohjalta taitu. Basistinakin hän osoittautui todella päteväksi. Jutustelu merkittävässä osassa Viimemainitusta ”ykkösinstrumentista” saatiin torstaina hieno näyttö, kun Anssi veti Kiitos ein sähköbasson kera. Itselleni tuo kissamaisen seksikäs tulkinta pesi 6–0 levyversion kulmikkaasti kankean teknon. Oli valaisevaa kuulla, miten Kela oli basistiksi alun perin päätynyt. Siihen reittiin liittyy traagista draamaa paljon enemmän kuin useimmilla muilla. Ylipäätään Anssin jutustelu on tässä show’ssa ainakin yhtä merkittävässä osassa kuin akustisen kitaran soitto ja laulu, joita usein väritettiin livenä itse toteutetulla luuppauksella oikein tyylikkäästi. Vankasti itseironinen huumori valaisi tekijän tarinointia elämänsä vaiheista ja itsestään. Kuva nyt 47-vuotiaasta kahden tytön isästä ja niin valtavaa suosiota kuin lamauttavaa uran notkahdusta ja julkista ruoskintaa kokeneesta taiteilijasta syveni ja tarkentui oleellisesti. Minusta tuntui, että opin tai tulin muistutetuksi monista elämän tärkeistä asioista, kuten siitä, että marjaruoka sulattaapi muuta ruokaa. Kyllä mummot tietää. Heillä kun on sitä, mitä ei vieläkään voi ostaa: elämänkokemusta. Ei encorea Kelaa lopun ikää leimaava Nummela -biisi lomitti illan kulkua eräänlaisena kroonisena flashbackina huimasti tehokkaammin kuin jos se olisi kuultu tyypilliseen tapaan encorena, mitä nyt (ihan oikein) ei tarjottu ollenkaan. Täydentäviä videoita heijastettiin takaseinään vähemmän kuin ennakkoon kuvittelin, mutta sekin ratkaisu osoittautui juuri oikeaksi. Näin ne täydensivät kokonaisuutta liiaksi huomiota viemättä. Olivatkohan backdropin verhot vain unohtuneet vai harkittu? Joka tapauksessa niiden poimut antoivat videokuvaan mainion psykedeelisesti taipuilevan terästyksen.