Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Näin tamperelaiset muistelevat 80-vuotiasta Sorsapuiston lintulaa: Kuka pölli ja söi kurjen Sorsapuistosta? – Sutta silitettiin ja eläimet osallistuivat pikkujouluihin

Sorsapuiston legendaarisesta lintulasta on monilla tamperelaisilla rakkaita muistoja esimerkiksi hanhista ja riikinkukoista. Moron lukijat lähettivät paljon mukavia tarinoitaja vanhoja kuvia Sorsusta. Tästä alta voit lukea ne kaikki. Lintula täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Juhlan kunniaksi paikalle on asennettu 80-vuotisjuhlataulu, jossa on kuvamuistoja vuosien varrelta. Lintulan lintujen esittelypäivät järjestetään 13. heinäkuuta ja 17. elokuuta kello 15. Lintuja alettiin tuoda Sorsapuistoon, jotta kävijät löytäisivät vuonna 1938 valmistuneen uuden puiston. Idean isä oli silloinen kaupunginpuutarhuri Viljo Tarkko , ja lintujen ansiosta puistosta tulikin kaupungin suosituin. Aina keväisin puistoon tuotiin lukuisia ankkoja, hanhia, kurkia, riikinkukkoja ja muita erilaisia kanoja. Kaupunki myi linnut Peikkorinteen lintutilalle Askolaan vuonna 2012. Kaupunki vuokrasi Peikkorinteeltä linnut Sorsapuistoon kesinä 2013–2016. Tämän jälkeen linnut on vuokrattu Hämeenkyröstä Tia Hämäläisen harrastekanalasta. Tänä kesänä Sorsapuiston lintulassa kotkottaa ja kiekuu Brahma-kanoja, Paduaaneja, kotimaisia Hämeen musta -maatiaiskanoja ja maatiaisristeytyskanoja, kääpiö-Kochin kanoja, silkkikanoja ja tukkakanoja, fasaaneja, Sussex-Light- kanoja ja orpington-kanoja. ”Heräsin riikinkukon lauluun” Lapsuuden leikkipihani oli Sorsapuisto,koska asuin Sorsapuiston reunalla. Kesäaamuisin heräsin riikinkukon lauluun aikaisin.Muistoihin on jäänyt myös teurastamon haju ja äänet jotka sieltä kantautui. Nimetön "Olin siellä aina" Muistan vielä ajan, jolloin ei ollut mitään kaiteita lammen ympärillä ja hanhet tulivat makupalojen toivossa penkeillä istuvien luokse. Olen muuttanut Tampereelle vuonna 1951 ja ehkä olen nähnyt kaksi kesää tuota hanhenmarssia. Olin siellä aina kotiväkeni kera. Usein veimme vieraammekin satupuistoa katsomaan. Joskus sattui niin, että vilkkaana tyttölapsena olen ojennellut käsiäni ymmärtämättä, että hanhi voi näykkästä. Kuinkahan monta kertaa sain maistaa näykkimistä, kunnes oppi meni perille. Vuosien 1954–1955 kesien aikana karkasin usein Sorsapuistoon. Kotini oli kyllin lähellä Nyyrikintiellä ja osasin varoa autoja katuja ylittäessäni. Usein vein mennessäni pienempiänikin, mutta luvan kanssa. No, luvan antajalla ei ollut kyllä "kaikki kotona". Mummoni arvasi, mistä minut löytää, jos en ollut omassa pihassa. Muutaman kerran hän "hölkkäsi" lonkkavikaisena perääni puistoon ja sain kuulla kunniani. Sitten kun liikennepuisto tuli, asuin jo Tampereen esikaupungissa, mutta ennen tuota ihmettä puistoon tuli oikea kuorma-auto. Mahtavaa, ja sen lavalle pääsi kiipeämään rappusia pitkin. Paratiisin muistot eivät kuole. Aina silloin tällöin muistelen tuota onnellista aikaa ja upeita riikinkukkojen pörhistelyjä. Eeva Koskinen "Minun Sorsapuistoni" Asuin lapsuuteni vuodet 1947–1965 Sorsapuiston laidassa Aaltosen kenkätehtaan talossa Sorsapuisto 1 tai Tammelan puistokatu 45. Puisto lintuineen ja työntekijöineenkin tuli ymmärrettävästi tutuksi. Viisikymmenluvun alussa lintuja oli yksi kurki, valkeat Pekingin ankat, tummat punanokkaiset kyhmyankat, valkeat Italian hanhet, ruskeat Toulousen hanhet, oranssinokkaiset kyhmyjoutsenet, keltanokkaiset laulujoutsenet ja punanokkaiset mustajoutsenet sekä kalkkunat. Sitten tuli kaksi haikaraa ja vielä myöhemmin riikinkukot, jotka varsinkin toivat katsojia ihastelemaan, kun ne levittivät komeat siipensä viuhkaksi. Veljeni kävi Kalevankankaan tarhassa 40-luvulla ja minulle kerrottiin, kuinka puiston kurki saatteli veljeä sitä puiston laitaa tarhaan päin. Silloin ei ollut vielä aitauksia rajoittamassa lintujen kulkua. Vesilinnuilta taidettiin siipiä leikata, etteivät ne lentäisi lammesta pois. Mustajoutsenilla oli nimet Anu ja Mikko, varmaankin Kersti Bergrothin näytelmän mukaan annettuna. Mustalla joutsenella oli isot vihertävät munat, sain yhden sellaisen, kun innostuin munia keräämään. Sisällys kotona paistettiin ruuaksi. Riikinkukon pyöreää, valkoista munaa taidettiin meillä hyödyntää ohukaisissa. Puistonvahdit, ainakin Höökin Reska ja Martti -niminen, kävivät lammen katiskasta veneellä noutamassa ruutanoita. Oli lapsesta hauska seurata, kun haikaran kapea kaula leveni sen niellessä kaloja kokonaisena. Haikaroiden terävästä nokasta varoitettiin, ettei mentäisi liian lähelle niiden häkkiä. Samoin tunnettiin kyhmyjoutsenen vahvat leuat, oli kai joskus päässyt puistonvahtia käteen puremaan. Henkilökunnan kanssa oltiin yleensä hyvissä väleissä, ja puiston siivoojilta saatiin komeita sulkia intiaanipäähineisiin ja muuhun käyttöön. Erityisen lapsiystävällisenä muistan Alpo Salon , joka leikkasi nurmikoita polttoainekäyttöisellä laitteellaan, jossa istui traktorinistuimen tapaisessa. Alpo oli sivutyönään elokuvateatterin portieerina, ja joskus häneltä saatiin vapaalippuja lapsille soveltuviin näytöksiin. Liikennepuiston kohdalla oli aiemmin iso nurmikenttä, jota ympäröi hiekkakäytävä. Joskus järjestettiin pikkupoikien juoksukilpailuja sen ympäri. Nurmen reunassa oli myös koripallotelineet. Sorsapuiston talon edessä olevan koivurivistön välejä hyödynnettiin jalkapallomaalina, kun mentiin maalipudotusta. Nurmella pelatessa saatettiin joskus nähdä teurastamosta karanneen lehmän pakoa nykyistä Yliopistonkatua alaspäin, ja miehiä säkki kädessä sitä kiinni juoksemassa. Joskus sitä tulee ajatelleeksi, olikohan siinä lintuinfluenssahysteriassa viisasta luopua kaikista niistä monipuolisista ja näyttävistä lintulajeista. Vähän pliisulta tämä kanakokoelma tuntuu 50-lukulaisesta! Asko Aalto "Kolmivuotiaana puistossa" Kesä -57 Sorsapuisto. Lähettäjä kuvassa 3v. En itse muista käynnistä mitään mutta siellä oli tapana käydä isollakin porukalla perheen ja sukulaisten kanssa vaikka asuttiin kaupungin toisella laidalla. Kuvassa tuolloin Aila Tanhuanpää. Aila Siltanen "Lapsuuteni kului puistossa" Lähetän liitteenä pari kuvaa, jotka ovat 1930-luvulta vanhempieni albumista. Kuvissa siis Sorsalampi ja puisto Aaltosen kadun suunnasta nähtynä ja toisessa kuvassa Aaltosen talo vastakkaisesta suunnasta kuvattuna. Vanhempani muuttivat tuohon taloon pian sen valmistumisen jälkeen ilmeisesti 1939 ja minun lapsuuteni kului 1940- ja 50-lukujen puistossa. Puisto tarjosi virikkeitä läpi vuoden: kesällä oli hiekkalaatikko, keinut, pelikentät ja lintutarha sekä kiipeilytelineitä, karuselli (aina tuli pahoinvointi!) ja jossain vaiheessa vanha autonrohjo. Aamuherätys järjestyi riikinkukkojen kiekuessa. Talvella luisteltiin niin jäädytetyllä kentällä kuin lammen jäälläkin. Huima oli puinen jäädytetty liukumäki, jonka liuku ulottui lammelle saakka. Siinä laskettiin pahvinpaloilla tms. ja kelkkojen käyttö taisi olla kielletty, mutta potkukelkoista muodostettiin kielloista huolimatta "junia", joilla jyristeltiin lammelle. Muistoja siis riittää, mutta tässä kuvat ajoilta, joihin minun muistikuvani eivät vielä yllä! Anneli Rikala ”Tarzanit Sorsussa” Asuin 10–15-vuotiaana aivan Sorsapuiston vieressä Rautatieläisten talossa, jota kutsuttiin Sopulinnaksi. Talossa oli runsaasti lapsia ja Sorsapuisto oli meille jokapäiväinen leikkipaikka harrastaa piiloleikkejä, takaa-ajoa, pesäpalloa, luistelua, lintujen tarkkailua jne... Siellä näin ensimmäisen kerran muun mussa. kaksi mustaa ihmettä: mustan joutsenen ja mustan miehen. Jälkimmäinen ilmestyi seuraamme joskus 40-luvun loppupuolella. Heitä oli kaksi salskeaa miestä, jotka ihmetykseksemme vetivät luistimet jalkaan lammen jäällä olevalla penkillä ja muina miehinä lähtivät hieman horjahdellen liikkeelle. Oikein mukavia, iloisia kavereita – ehkäpä koripalloilijoita? Yksi harrastus oli keikkua ja kävellä lampea ympäröivällä aidalla, jolla oli jalkaterän levyinen puukaide. Ikävämpi puoli asiassa oli tipahtaa haara-asennossa sen päälle. Huonompi harrastus oli ritsat. Joku isommista pojista keksi valmistaa ja myydä niitä pienemmille. Jotenkin olin onnistunut tienaamaan 50-pennisen ja ei kuin linkomallinen ritsa käteen ja "metsälle"! Se tuottikin tulokseksi pikkulinnun pusikosta. Kun otin sen kuolleena käteeni, tuli niin paha olo, että se leikki sai jäädä lopullisesti. Oheisena yksi kuva "Tarzan-leikeistä". Oikean puoleinen olen minä ja muut ovat Airolan veljekset Risto ja Jarmo , heidän koiransa nimeä en enää muista. Pertti Kettunen ”Esko-haikara nokki” Sorsapuiston lintulassa oli joskus pari harmaahaikaraa, joita Tammelan Akolinnassa asuneen Esko Haikaraisen mukaan alettiin nimittää Eskoiksi. Lintuja härnättiin laittamalla kengän paksu “läskipohja” häkin verkkoaitaa vasten, jolloin ne iskivät kengänpohjaan kiukkuisesti terävällä nokallaan. Kiusaamisen johdosta häiriintyneet linnut poistettiin muistaakseni lintulasta melko pian. Ilkka Patokorpi ”Koneessa roikkumassa” Valokuva on Sorsapuiston leikkikentältä 6.6.1976. Silloin leikkikentällä oli vielä lentokoneen muotoinen putkikehikko. Kuvassa näkyy koneen nokka ja sen oikeaa siipeä. Kuvassa vasemmalla roikun minä viisivuotiaana sekä minua kolme vuotta vanhempi veljeni. Isämme istuu takana penkillä. Jouko Hammar "Pikkutyttönä puistossa" Ihmettelen lintuja pikkutyttönä Sorsapuistossa sisareni Marjon (oikealla) kanssa. Teimme muutamia retkiä Sorsapuistoon äidin ja isän kanssa. Mieleen on jäänyt erityisesti linnut. Riikinkukkojen odotettiin esittelevän kauniita pyrstösulkiaan. Myös liikennepuistossa saimme aloittaa autonkuljettajan uraa. Ajaminen oli jo silloin niin hauskaa, että jonottaa jaksoimme monta kertaa. Retket Sorsapuistoon lienevät olleen kesän kohokohtia, sillä vielä kuusikymppisenä muistan käynneistä välähdyksiä. Vappua juuri vietin noissa maisemissa muutama päivä sitten. Tätini asuu Lähteenkadulla ja hänen ikkunastaan pääsen vielä ihailemaan puistoa myös. Kuvan on ottanut isäni Veikko Palosaari . Päivi Leinonen, os. Palosaari ”Kurki syötiin” Tämä ei ole niin mukava juttu, mutta tulee mieleeni vieläkin Sorsapuistosta puhuttaessa tai siellä käydessäni. Luin Aamulehteä päivittäin 1960-luvulla, vaikka ikää minulla oli vasta vähän. Silloin Sorsapuistosta ja sen linnuista kirjoitettiin usein, koska tiesin niistä vaikka en ollut koko puistossa koskaan käynyt. Niinpä minua kauhistutti, kun kerrottiin kuinka hyvin vanha ja kesy Kuru-kurki oli viety puistosta ja tapettu. Sitä oli yritetty paistaa ja syödä Näsinkalliolla. Oliko hulikaanin nimi lehdessä, vai selvisikö se minulle muuten, sitä en muista. Kuitenkin tämä sankari oli ylöjärveläinen jonka minäkin sattumalta tunsin. Kun joskus näin hänet toivoin, että iskisipä nyt edes salama kohdallaan. Sakissa tyhmyys tiivistyy, se on vanha totuus. Koko porukka näitä sankareita oli ollut tyhmyyttä tekemässä. Leena ”Da-Capoa Sorsapuiston penkillä” Elelttiin vuosia 1960–1962, asuimme silloin Kuoreveden Hallissa (nyk. Jämsä). Isäni Veikko oli sotainvalidi, menettänyt Lapin sodassa polvesta alaspäin vasemman jalkansa. Näin ollen hän joutui vierailemaan useaan otteeseen Tampereella Sorsapuiston läheisyydessä olevassa proteesipajassa. Oli tarkkojen mittojen antamista, monenmonta sovituskertaa yms. Matkat Manseen tehtiin Paunun onnikalla. Sekös oli mukavaa veljelleni Jormalle ja minulle, joskus äitini Mairekin ennätti mukaan. Matkoihin kuului aina se, että istuimme Sorsapuiston penkeillä kiltisti, kun isäni piipahti pajalla, Joka kerta saimme palkaksi Da-Capo-suklaapatukat, nam. Myös eväät siinä penkeillä nautittiin, tummaa leipää ja lauantaimakkaraa, maiskis. Joskus piipahdettiin keskustaankin, varsinkin silloin, jos äitimme oli mukana. Sieltä muistoihini tulee liukuportaat,joissa ostoskassien kera ajeltiin ylös ja alas. Edelleen näin mummoikäisenä (63) muistan sen penkin missä istuimme, kun kuljeskelen puiston halki. On todella mukavaa, että puisto on vielä entisellään, ettei kerrostalorakennusbuumi ole sitä päässyt pilaamaan. Siitä kaupunginisiä kiitän ja muistoihini liitän!! Lämpöisin ajatuksin ja terveisin! Irja ”Eläimiä pikkujouluissa” Hei! Anoppini Pirkko Välimäki työskenteli lintulassa ja myös eläintarhassa. Jo lintulan aikaan käytiin usein siellä, hoitajat keittivät siemeniä padassa linnuille ja pesivät niiden tilat. Muistan mustan ison kalkkunan joka oli niin vihainen, ettei päästänyt ohitseen, totteli kyllä hoitajaa. Eläintarhan aikana käytiin katsomassa eläimiä useinkin. Lähetän muutaman kuvan Pirkon jäämistöstä, Aamulehden leikkeitä oli myös. Kuva pikkujoulusta on ollut myös Aamulehdessä , heillä oli tapana ottaa muutama eläin juhliin mukaan. Sorsapuistossa käytiin sitten, kun saimme lapsia, lintuja syöttämässä. Lammessa heillä oli katiska, sillä tuli ruutanoita, joita keitettiin linnuille ja muille eläimille. Minä pidin niin lintulasta kuin eläintarhastakin (vaikka sitä haukutaan paljon ). Olihan eläintarhalla omat puutteensa, mutta olen itse nähnyt, että eläimet hoidettiin hyvin ja ruokittiin myös. Annele Välimäki ”Sorsapuisto on kaupunkikeidas” Kuvamuistoja 1960-luvun Sorsapuistosta ja eläintarhasta. Asuimme Tampereella Tuomiokirkonkadulla lähes ortodoksikirkon kupeessa 9 vuotta; tammikuun alusta 1959 joulukuun loppuun 1968. Alussa meitä oli neljä eli isän ja äidin lisäksi minua vuotta vanhempi veli ja minä. Vanhempani päättivät täydentää joukkuettamme syksyllä 1963 pikkusisarella ja vielä talvella 1965 toisella pikkuneidillä. Itse elin Mansesterissä ehkä elämäni uteliaimmat vuodet – 3-vuotiaasta pennusta 12-vuotiaaksi esiteiniksi. Perheemme ei rypenyt rahassa, joten emme käyneet usein teattereissa emmekä elokuvissa, mutta sitä useammin askelet johtivat rautatiesillan yli ja palan matkaa Kalevantietä kohti Sorsapuistoa. Onneksi isälläni oli 1950 vuodelta Voigtlander-merkkinen kinofilmikamera ja halu kuvata nämäkin muistot eläviksi. Kun riikinkukot aloittivat kuuluvan konserttinsa, se oli kutsu meille. Hopusti pyhävaatteet päälle ja keittiönkomerosta mukaan Voima-kaupasta saatuun paperipussiin viikon aikana kertyneet pullan ja leipien kannat. Siihen aikaan sorsia, hanhia, puluja ja muita lintuja sai ruokkia. Muistan että puistossa käveli aivan irrallaan monen näköisiä kesyyntyneitä sorsia, hanhia ja tietenkin lokkeja ja kyyhkysiä, niitä röyhkimyksiä riesaksi asti. Riikinkukot olivat verkkoaidan takana, samoin muistaakseni kalkkunat ja erikoisen näköiset kanat. Ne olivat riemunkirjavia ja osalla oli ikään kuin sulkahousut jaloissa. Niiden aitauksien sisäpuolella oli puusta tehdyt mökit ja lähellä vesiastiat ja varmaankin niille erityisesti vietyä ruokaa. Lammen keskellä oli pieni saareke, ja siellä viihtyi oikein hyvin joutsenpariskunta. Sorsapuiston alue oli niin mukava kaupunkikeidas, että sinne veimme usein myös vieraat. Itä-Suomesta vierailulla olleet serkkutytöt olivat lintujen kesyydestä ja niiden ruokkimisen helppoudesta aivan ihastuksissaan. Kuva on otettu kesällä 1962 ja siinä jo edesmennyt äitini näyttää sorsiensyöttömallia veljelleni, kolmelle Joensuun serkulle ja minulle. Onnellisia lapsuuskesiä! Myös tämä kuva, missä kesyt pulut syövät ihan kädestä, on samalta kesältä 1962. Taustalla jo myös edesmennyt enoni katselee tyytyväisenä, miten sen ajan lapsille riittivät halvat huvit. Meillä oli tapana kiertää hiekkapolkua pitkin koko lammen ympäri. Se ei varmaankaan ollut maratoniin verrattava matka, mutta sen jälkeen teki jo mieli tehdä muutakin. Siihen oli myös hyvät mahdollisuudet, sillä muistini mukaan puistossa lähempänä Itsenäisyydenkatua kuin Kalevantietä oli suurehko leikkialue. Siellä oli erittäin mieluinen kiipeilypaikka; lavallinen kuorma-auto. Ratti siellä oli sisällä, että sai ohjata ja pärryyttää huulillaan, mutta mitään, mistä auton olisi saanut liikkeelle, ei enää ollut. Ja parempi niin, sillä kuvassa näkyy ”lasittoman tuulilasin” takaa tarinan muistelija kuvattuna noin 4-vuotiaana eli kesällä 1960. Aikaa on kulunut 59 vuotta enkä vieläkään ole varma auton ratissa. Tuo kuorma-auto oli niin mieluinen leikkiväline, että sen kuljettaja- ja matkustajavuoroista tapeltiin välillä itkuun asti. Äitini onkin katsomassa perään, etteivät sisko ja veli vallan räyhäänny. Sorsapuistossa oli myös vanha veturi, muistaakseni voimakkaan sininen väriltään. Se oli myös suosittu kiipeilyväline. Itse en ikinä uskaltanut kuin nousta ohjaustasanteelle tai rapuille roikkumaan, mutta isot tytöt ja pojat kiipesivät veturin päälle. Tässäkin kesän 1960 kuvassa näkyy toinen poika istumassa alemman piipun päällä ja häntä isompi istuu ”höyrypillin” päällä. Muistan, että joskus piti jopa jonottaa omaa vuoroaan, kun 4- ja 5-vuotisilta ei kyynärpäillä rynniminen oikein onnistunut. Muistan myös, että alueella oli liikennepuisto, missä mutkittelivat kapeat ajoradat. Itse en koskaan halunnut ajaa puiston värikkäillä polkuautoilla, mutta olin rohkea kävelemään jalkakäytäviä pitkin. Ja erityisesti muistan, että puistossa oli liikennepoliisi, joka ohjasi joko pelkillä käsillään elehtien tai kepin päässä olevan liikennemerkin avulla ja välillä pilliin puhaltaen toppuutteli vilkasta liikennettä. Minun bravuurinumeroni oli kulkea kehumisenarvoisesti risteyksissä. Joka suojatien kohdalla katsoin ensin oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle. Ja jos poliisi oli minun takiani pysäyttänyt liikenteen, niin tein saman hintaan oikealle-vasemmalle-oikealle katsomisen useamman kerran. Ja sitten ”Mee jo!” -huutojen tahdissa kipitin yli ja kohti seuraavaa suojatieristeystä. Joskus lämpimänä kesäpäivänä kaikki tämä tähänastinen puuhastelu alkoi väsyttää ja nostattaa pientä hikeä, mutta Sorsapuistosta löytyi siihenkin pelastus. Liikennepuiston lähellä ollut matalahko uima- tai oikeammin polskimisallas oli todella mieluinen ja suosittu paikka. Kesäpäivinä siellä oli tungosta. Rohkeat laskivat liukumäestä altaaseen, vähemmän rohkeat, joihin itse kuuluin, menivät päädyssä olleita metalliportaita pitkin. Kaikkein arimmat, joihin veljeni kuului, kahlasivat koko altaan ympäri kiertänyttä loiskutteluallasta, missä vesi ulottui peräti nilkkaluuhun asti. Ainakin kuvanottokesänä 1962 altaan lähellä oli jonkinlainen puurakennus vaatteiden vaihtamista varten. Ja sen vierellä altaan lähistöllä yksi tai kaksi kiinteää suihkua, mistä sai nappia painamalla vettä päälleen. Nykyisin sanovat sitä mallia sadesuihkuksi. Kaikkea ei tarvitsisi muistella, ainakaan julkisesti, mutta tunnustan pois vuosikymmeniä vaivanneen synnin. Minulta pääsi kerran altaassa riehuessani pieni pissi. Uskon rikoksen jo vanhentuneen, ja onhan kuulemma koko tuo silloinen maauimalakin jo poistettu. Aina keväästä 1960 vuoteen 1964 virkistyspäivämme kulutimme Sorsapuistossa, mistä lähes aina palasimme kotiin toista reittiä. Menimmekin Itsenäisyydenkadun kautta ja sieltä alikulkutunnelista päästyämme poikkesimme silloin tällöin harvakseltaan ostamaan irtojäätelötuutit. Joskus ne sai ostaa ihan Itsenäisyyden- ja Rautatiekadun risteyksessä olleesta kioskista, mutta jos kioskia ei ollut, niin sitten rautatieasemalta. Vuonna 1964 entinen rutiini muuttui sen verran, että meitä olikin jo 5. Neljä omin jaloin kulkevaa ja pieni sisko vaunuissa työnneltävänä. Ja reilun vuoden päästä toinen vaunuissa ja toinen rattaissa. Ja uutta oli myös se, että silloin menimmekin joskus nykyisen Tampere-talon paikalla olleeseen eläintarhaan. Sinne oli tosi pieni pääsymaksu. Jotain 1-1,50 markkaa, ja lapsilta ei tainnut olla mitään maksua. Se oli sitten minulle mieluinen paikka. Vaikka se oli ahdas ja jotenkin tunkkainen sekä hajultaan että tunnelmaltaan, ei se haitannut. Eläintarhan vetonaulat olivat leijonapariskunta, toisen nimi Tam ja toisen Pere. Kyllä minä nekin näin, mutta ne eivät minua juurikaan kiinnostaneet. Parasta koko eläintarhassa olivat nimittäin ulkona oikealla reunustalla verkkoaitauksessaan oleva susilauma. Olin kahdeksanvuotinen ja jo kauan koiraa itselleni tahtonut tyttö. Kun ei ollut kotona koiraa, niin onneksi lähellä oli sentään susia, ja useampia. Susiaitauksen edessä ei alussa ollut mitään puomia tai kaidetta. Sinne pääsi siis ihan kiinni verkkoaitaan. Kun äitini huomio oli kiinnittynyt veljeeni ja muihin ulkona olleisiin eläimiin ja isäni viihdytti siskoa rattaissa, ei minua pitänyt mikään pois susiaitauksen luota. Muutama laumasta oli niin rohkea ja kuoputuksenkipeä, että ne painautuivat kylki aivan aitaan kiinni. Ja minulla molemmat kädet työnnettyinä verkonsilmistä, että sain silitellä ja tarjota mahdollisimman nautinnollisen rapsuttelutuokion susiystävilleni. Kun sitten huomasin muun perheeni menevän eteenpäin rakennuksien sisälle, pakotin itseni lähtemään pois susien luota. Ne seurasivat aitauksen vieressä minua niin pitkälle kuin pääsivät. Sisällä oli jotain melkein yhtä hauskaa katsottavaa kuin sudet. Mutta vain ja ainoastaan apinat. Kaikki muut eläimet vilkaisin kuin velvollisuudesta läpi, mutta simpanssien häkin eteen jumiuduin paikalleni. Ihan alkuun niiden häkin edessä ei ollut mitään lasia tai pleksiä. Olinkin kerran aitiopaikalla, kun yksi simpanssi sai kyllikseen molemminpuolisesta ihmisten tuijottamisesta. Ensin se alkoi heilutella itseään sivusuunnassa ja lisäsi äänenvoimakkuutta. Aika nopeasti heilutteluun ja huuteluun yhtyivät kanssa-asujat, sillä seurauksella että paikalle tuli vielä enemmän ihmisiä katsomaan, mikä hätänä. Nopeammin kuin kukaan ennätti reagoida, oli apina kopannut käsiinsä jostain sitä itseään ja heittänyt kasan päin katsojia. Minäkin sain kikkareesta osumaa ja en tuoksunut ihan kaikkein parhaalta kotimatkalla. Ei mennyt kauan, kun apinoiden häkkien eteen ilmestyi korkea lasieste. Vähä vähältä meni pilalle muutakin, mikä ennen oli ollut niin hauskaa. Ei lentänyt enää simpanssien sonta vieraiden vaatteille, mutta kun menivät ja pilasivat susienkin tarhan. Olimme taas eläintarhassa ja minä heti ystävieni verkkoaidan raoista kavereitani kuoputtelemassa. Yhtäkkiä sinne tuli nuorehko mies eläintarhan henkilökunnasta ja huusi kuin heinähullu, että ”tyttö pois ja kauas sieltä susihäkin luota!”. Ja tarttui minua vaatteesta ja riuhtoi ainakin metrin taaksepäin. Kun kerran oli päässyt huudon vauhtiin, niin piti samaan hintaan puhuttelun myös isälleni. Minä en suuressa koirarakkaudessani ja vielä suuremmassa tyhmyydessäni ollut lainkaan ajatellut, että olin käyttäytynyt täysin typerästi. Olin vaarantanut jo muutaman kerran molemmat käteni ajattelematta ollenkaan, että villieläimet olisivat voineet tehdä minusta ramman. No, se vaara eliminoitiin, sillä seuraavan kerran mentyäni eläintarhaan näin, että koko matkalle niin susien aitauksen kuin kaikkien muidenkin eläinten eteen oli tullut reilun metrin päähän tukeva puomi ja kielto, ettei sitä saa missään nimessä ylittää. Asuimme eläintarhan perustamisen jälkeen Tampereella enää 4 vuotta. Vähitellen käynnit harvenivat, kun kaikki eläimet oli jo nähty. Ja kaikki minusta kiva ja jännittävä oli lasitettu tai aidattu. Joitain muistoja sieltäkin jäi. Muun muassa se, että sudet ovat villieläimiä. Sitä en ole unohtanut täällä Ylä-Savossa asuessani, enkä oikein pidä siitä, että susien on nähty liikkuvan myös pihatiemme poikki. Anu Manninen ”Kuvamuistoja” Elina Toivonen lähetti kuvamuistoja.