Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Hankala käsite: laiton valtiontuki – Tästä Yleä koskevassa kantelussa on kyse ja tästä ei

Koska kilpailuoikeutta tuntuu olevan vaikea käsitellä erityisesti media-asiantuntijoille, aluksi kuvitteellinen tilanne. Suomessa on tietyillä alueilla kuivana aikana puutetta juomakelpoisesta kaivovedestä, eikä vettä ole oikein saanut kaupoistakaan. Valtio on alkanut jakaa kansalaisille vettä omistamansa yhtiön kautta. Vuosien saatossa vesiyhtiö on omalla päätöksellään laajentanut toimintaansa veden jakamisesta muuhunkin juotavaan ja ravintolabisnekseen. Nyt sillä on koko maan kattava kahvilaverkosto. Samalla budjetti on kasvanut huomattavasti, ja nykyään yhtiö tarjoilee kaikille veden lisäksi maksuttomia erikoiskahveja, leivonnaisia ja lounaita. Valtionvesi oy nauttii suurta arvostusta ja suosiota, ovathan annokset suuria ja maksuttomia. Työntekijätkin ovat tyytyväisiä, koska yhtiön talous ei riipu suhdanteista eikä koronakriiseistä kuten muiden ravintoloiden, vaan työpaikan tarjoaa luotettava veronmaksaja, riippumatta siitä, käyttääkö tämä kahviloita. Kahvilayrittäjän näkökulmasta tilanne on epäreilu. Hän joutuu kattamaan kulunsa asiakkailta saatavilla tuloilla, mutta asiakasmäärä kärsii siitä, että vieressä on Valtionveden ravintola, josta saa maksutta verorahoitteista espressoa ja salaatteja sekä nykyään myös artesaanioluita. Tilanteesta kärsii myös se asiakas, joka haluaisi käydä mieluummin yksityisessä kahvilassa mutta ei voi, koska sellainen ei hänen paikkakunnallaan pärjää valtion kahvilan vieressä. Kun kahvilayrittäjä on omalla kustannuksellaan koulinut harjoittelijasta taitavan vuoropäällikön, Valtionvesi rekrytoi tämän tarjoamalla rennon työpaikan erityisestä baristayksiköstään, joka ison budjetin turvin ja vailla tulospaineita kehittää erikoiskahvisekoituksia. Yrittäjien mielestä tällainen ei ole reilun kilpailun mukaista, vaan Valtionvesi on lipsunut kauas yhtiön laillisesta tarkoituksesta eli välttämättömän juomaveden jakelusta. Samaa mieltä on Euroopan komissio, joka on nyt käskenyt Suomea muuttamaan lakejaan niin, että Valtionvesi ei enää toimi markkinahäirikkönä tarjoamalla verorahalla tuotteita, jota olisi joka paikassa saatavilla muutenkin. Valtionveden edustajat ja kahvila-asiantuntijakolumnistit ovat tulevasta lakimuutoksesta pöyristyneitä, yliopiston ravintolatutkijat korostavat vesiyhtiön tärkeää roolia suomalaisen kahvilakulttuurin ylläpitäjänä. He kuittaavat laittomuuden kehottamalla yrittäjää vain keittämään parempaa kahvia ja lopettamaan valtion kahviloiden syyttämisen, koska niillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja sitä paitsi Valtionvedestä saa ensiluokkaisia voisarvia, joita he päivittäin käyvät syömässä. Sitten kuvitelmasta todellisuuteen. Valtio rahoittaa Yleisradio oy:n toiminnan noin puolella miljardilla vuosittain. Yleisradion tehtävä on laissa hämärästi määritelty, ja Yle on omin päin päättänyt, mihin se runsaan rahoituksensa käyttää. Se on ajan kuluessa on laajentanut toimintaansa kaikenlaiseen, ja käyttää nyt vuosittain arviolta 30–40 miljoonaa euroa tekstimuotoiseen nettijournalismiin. Tällainen verkkojournalismin valtiontuki on laitonta. Valtio ei voi tukea sellaista, mistä ei ole markkinoilla puutetta. Muuten kilpailu vääristyy, yritystoiminta häiriintyy ja yhteiskunta yksilöineen jää kokonaisuutena tappiolle. Tämä on sosialistimaiden ulkopuolisissa talouksissa säännöistä kaikkein yksinkertaisimpia. Tästä syystä media-alan, myös Aamulehden, edunvalvoja Medialiitto kanteli Ylen tekstimuotoisen verkkouutissisällön tuesta EU:n komissiolle kesäkuussa 2017. Komissio tutki kantelun ja päätyi sen mukaisesti antamaan alustavasti toukokuussa 2019 Suomelle kehotuksen korjata Yle-lakiaan. Hallitus esitteli ensimmäisen muutosehdotuksensa komissiolle marraskuussa 2019. Liikenne- ja viestintäministeriö toimitti 16. toukokuuta 2020 luonnoksen lakimuutoksesta lausuntokierrokselle, joka päättyy 31. elokuuta. Luonnoksen mukaan Ylen sisältöjen pääpainon pitää vastedes olla liikkuvassa kuvassa ja äänessä. EU:ssa valtiot voivat tukea yleisradiotoimintaa eli lähinnä perinteisiä tv- ja radiolähetyksiä. Tästä on unionissa erikseen sovittu. Tekstimuotoisen verkkojournalismin tukemista sen sijaan koskee sama ehto kuin muitakin valtiontukia: mahdollista vain, jos palvelua ei markkinoilta ei saa. Ylen tekstijournalismissa valtiontuen ehdot eivät täyty: Suomi ei ole määritellyt sitä yleishyödylliseksi palveluksi eikä antanut Ylen tehtäväksi, vaan kyseessä on Ylen omin päin tekemä laajennus, joka ei perustu lakiin. Tekstimuotoista verkkojournalismia on Suomessa markkinoilta saatavissa erittäin kattavasti. Ylen tekstijournalismin rahoitus vääristää kilpailua Suomen mediamarkkinoilla kohtuuttomasti. Se ei täytä EU:n vaatimuksia yleisradiotoimintaan sopivaksi tueksi. Suomi ei ole ilmoittanut tekstijournalismin tukea Euroopan komissiolle kuten sen olisi pitänyt. Kuten voi huomata, kysymys on oikeudellinen ja hyvin selkeä: Voiko Suomen valtio mielivaltaisesti tukea mitä tahansa toimia vai pitääkö sen noudattaa markkinatalouden sääntöjä? Yleisradion laittoman valtiontuen puolustajat ovat samalla toisaalla huolissaan oikeusvaltion periaatteiden noudattamisesta. Ministeriön lakiesitysluonnokseen liittyy ehdotuksia poikkeuksiksi, esimerkiksi STT:n tuottamat uutiset, nopeiden uutistilanteiden uutiset sekä kulttuuriin ja oppimiseen liittyvät sisällöt. Luonnosta on aiheellisesti kritisoitu epäselväksi. On huomattava, että ehdotetut poikkeukset eivät ole peräisin komissiosta eivätkä perustu muutenkaan mihinkään vaan ovat yhtä selvästi EU-oikeuden vastaisia kuin kaikki muutkin Ylen verkon tekstisisällöt. Sääntelyn mukaan tekstimuotoinen verkkosisältö voi olla vain vähäistä suhteessa videoon ja ääneen. Ehtoja ei voi kiertää upottamalla tekstiin videota tai ääntä. Komission Yle-huomautuksen kommentoijat ovat ohittaneet lailliset ja kilpailulliset kysymykset kokonaan. Vaikea mustaa olisi valkeaksi selittääkään, joten on ollut parempi keskittyä puhumaan ohi asian ja vaikkapa moittimaan kaupallisen median liiketoimintaa tai kehumaan Ylen journalismin laatua. Tämä on hieman sama kuin puolustaa ilman rakennuslupaa vieraan tontille pystytettyä taloa sillä perusteella, että se on hieno ja asukkaat mukavia. Yleisradion laittoman valtiontuen puolustajat ovat samalla toisaalla huolissaan oikeusvaltion periaatteiden noudattamisesta. Osa on keskittynyt kritisoimaan kantelun tehnyttä Medialiittoa kaupallisen median asian ajamisesta. Tämä on älyllisesti yhtä epärehellistä kuin syyttää polkupyörävarkauden ilmoittajaa oman taloudellisen edun tavoittelusta. Journalisti-lehden kolumnisti väitti laajasti siteeratussa kirjoituksessaan, että tutkimuksen mukaan Yle ei vääristäisi mediamarkkinaa. Ensinnäkin väite on pähkähullu: jos valtio tarjoaa maksutta sellaista, mitä yritykset myyvät, miten se voi olla vaikuttamatta markkinaan? Olisiko mahdollista, että Suomessa toimisi valtion kirjakauppa, jossa kaikki niteet olisivat maksuttomia, tai valtion maksuton autokauppa? Kolumnin pohjana oleva artikkeli on julkaistu helmikuussa viestintätieteiden aikakausjulkaisussa European Journal of Communicationissa. Tutkijoiden lukuina, vuosilta 2014–2018, on EU-maiden julkisen palvelun median tuotot, kaupallisen perinteisen television ja radion mainos- ja maksu-tv-liikevaihto, julkisen palvelun median perinteinen tv-katseluosuus ja verkon uutistavoittavuus sekä joidenkin kaupallisten uutistoimijoiden tavoittavuus verkossa. Ainoa maksullisia verkkosisältöjä kuvaava luku on niiden ihmisten osuus väestöstä, jotka ovat maksaneet mistä tahansa verkkouutisista vähintään kerran vuoden aikana. Tämä luku on kyselytutkimuksesta, jonka tulos sisältyy Reuters Instituten Digital News Reportiin. Aineistosta näkee suoraan, että minkäänlaiseen liiketaloudelliseen analyysiin artikkeli ei pysty vaan keskittyy karkealla tasolla lähinnä perinteiseen televisioon ja radioon. Verkkouutissisällöistä tutkijat itsekin kirjoittavat, että tulokset ovat epäselviä. Artikkeli päätyy sellaiseen tulokseen, että kaupallinen perinteinen televisio ja radio tekevät isomman mainos- ja maksu-tv-liikevaihdon tietyissä maissa, joissa on runsaasti rahoitettu julkisen palvelun media, kuin toisissa maissa, joissa on pienempi julkisen palvelun rahoitus. Suurin puute on, että ei ole mahdollista vertailla kahta asetelmaa, joista vain toinen on toteutunut kullakin markkinalla, jotka ovat keskenään erilaiset. Vääristääkö yleisradiotoiminta kilpailua, saati verkkojournalismin kilpailua, sen kysymyksen kanssa artikkelilla ei ole mitään tekemistä. Kysymys on ennen kaikkea oikeudellinen. Kantelu ei koske koko Ylen toimintaa tai olemassaoloa. Eduskunta saanee lakiesityksen käsiinsä syksyllä. Sen jälkeen nähdään, kiinnostavatko veronsa maksavien ja suomalaisia työllistävien mediayritysten lailliset toimintaedellytykset ja monimuotoinen tiedonvälitys myös Suomen päättäjiä eli määritelläänkö Yleisradion tehtävistä pois markkinahäiriköinti. EU:n kanta asiassa on selvä, ja yhtä selvää on, kumpi kanta on lopulta painavampi. Laittoman valtiontuen lopettaminen tarkoittaa, että Ylen rahoitus pienenee sen verran. Tämä erityisesti aikana, jolloin koko julkisen talouden tasapaino on kyseenalainen. On hyvä huomata, että kysymys on ennen kaikkea oikeudellinen. Kantelu ei koske koko Ylen toimintaa tai olemassaoloa. Julkisella palvelulla on kiistaton paikkansa, mutta se pitää määritellä kunnolla. Kyse ei ole Ylen journalismin laadun tai sen tekijöiden moitteesta eikä esimerkiksi Ylen tärkeästä roolista poikkeusoloissa ja vähemmistökielisen tiedonvälityksen turvaamisessa. Kyse on siitä, että valtio ei voi tukea sellaista, mitä markkinoilta on yllin kyllin muutenkin saatavissa. Verkon tekstimuotoista journalismia on. Kirjoittaja on Aamulehden vastaava päätoimittaja.