Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Saara Särmä muistelee kolumnissa omia yrityksiään päästä opiskelemaan – ja suosittelee kesäkuuntelemista aiheesta

Heinäkuussa 22 vuotta sitten olin käymässä Tampereella. Tammerfestejä oli juhlittu koko viikonloppu. Sunnuntaina alkuillasta kävelin Tammelan puistokadulla, kun puhelimeni soi. Ystävä kertoi opiskelijavalintojen tuloksien ilmestyneen Päätalon ja Attilan oville. Käännyin välittömästi kannoillani ja sydän pamppaillen suuntasin kulkuni kohti Attilaa. Muistan vieläkin, kuinka paljon jännitti Itsenäisyydenkadun liikennevalloissa seistessä. Aivan järkyttävän paljon. Attilan pääoven viereiseen ikkunaan oli teipattu papereita, joista kuumeisesti etsin kansainvälisen politiikan sarakkeen ja luin nimilistaa, kunnes löysin oman nimeni. Se oli toiseksi viimeinen, olin siis vihdoin päässyt yliopistoon! Olen viimepäivinä Tammelassa kävellessäni muistellut tätä hetkeä, kun somessa on näkynyt paljon sekä opiskelemaan päässeiden että heidän vanhempiensa iloisia päivityksiä. Olen miettinyt myös niitä kolmea aiempaa kesää, jolloin en päässyt opiskelemaan. Kahtena vuonna todella kovasta yrityksestä huolimatta. Ylioppilasvuoden pääsykokeisiin en saanut panostettua. Muistan kyllä lukeneeni Erkki Berntsonin Politiikka tieteenä -kirjaa, mutta en ymmärtänyt siitä paljonkaan. Ei minulla ollut siinä vaiheessa valmiuksia käsitteelliseen ajatteluun, mitä opin vasta myöhemmin opiskellessani kansanopistoissa ja avoimessa yliopistossa. Näiden opintojen myötä opin myös hahmottamaan, mitä tarkalleen ottaen haluan opiskella ja millaisia ovat erot eri yliopistojen opintotarjonnassa. Ensimmäisen ”välivuoden” tein töitä grillillä. Välivuosi on turhan vähättelevä termi, yksikään vuosi lukion ja korkeakouluopintojen välissä ei jälkeenpäin katsottuna ollut mitään hukkaan heitettyä välitilaa, vaan tärkeä osa elämää. Osa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani sai alkunsa kansanopistossa ja yllättäen myös osa tärkeistä ammatillisista kontakteista on peräisin sieltä. Julkinen keskustelu ja koulutuksen rakenteet tuottavat paineita elää elämää ja menestyä jonkun tietyn kaavan mukaan. Pitäisi suorittaa paljon ja nopeasti, eikä tilaa haahuilulle ja itsensä löytämiselle juurikaan jää. Oikea elämä harvemmin on määrämittainen putki. Jos kaipaa verrokkeja siihen, miten elämässä voi päästä pitkälle monenlaisista epäonnistumisista huolimatta, suosittelen kesäkuuntelemistoon Yle Areenasta löytyvää Raisa Omaheimon Epäonnistumisten CV -radio-ohjelmaa. Esimerkiksi Kari Enqvistin tie kosmologiksi on kaukana putkimaisesta opintourasta. Eikä kaikesta tarvitse olla mitään hyötyä, elämään kuuluvat myös ajanjaksot, jotka jonkun muun silmin näyttävät hukkaan heitetyiltä. Kirjoittaja on tutkija ja taiteilija. "Olen miettinyt niitä kolmea aiempaa kesää, jolloin en päässyt opiskelemaan. Kahtena vuonna todella kovasta yrityksestä huolimatta."