Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Näköislehti Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut

Kotimainen elokuvauutuus on yllättävän herkkä, vaikka sitä onkin myyty mustaan nahkaan ja kumiin pukeutuneen Krista Kososen kuvalla

Kyllä. Tämä on se elokuva, jossa Krista Kosonen pukeutuu BDSM-dominan mustaan nahkaan ja kumiin, ja tässä Pekka Strang esittää hänen asiakastaan. J-P Valkeapään kolmas elokuva on kiertänyt jo keräämässä paksun nipun kehuja kansainvälisillä festivaaleilla. Siitä on ehditty puhua ja kirjoittaa niin paljon jo etukäteen, että tuntuu melkein kuin sen olisi jo nähnyt. Paitsi ettei sittenkään. Räväkän ja kipuilevan kuoren alla muhii yllättävää herkkyyttä, jopa rakkaustarina. Komiikassakin löytyy. Se on mustaa, muttei tahatonta. Yksistään se on saavutus kotimaisessa elokuvassa, jossa sentään nuollaan saapasta ja konttaillaan alasti kaulapannassa. BDSM asettuu ymmärrettäväksi osaksi joidenkin ihmisten elämää. Kohun kerjäys kaukana Strang on Juha, kirurgi ja teini-ikäisen Ellin ( Ilona Huhta ) yksinhuoltajaisä, joka ei ole päässyt yli vaimonsa kuolemasta. Jos vanhassa Kummeli-sketsissä Juhaa sattui leukaan, niin tätä Juhaa sattuu sydämeen – paikkaan, joita hän työkseen yrittää parantaa. Ehtii kyllä niitä leukaperiäkin jomottaa, kunhan suhde domina Monaan etenee. Tosin heti ensimmäisen kohtaamisen ohikiitävässä sekunnissa taitava Kosonen onnistuu välittämään, että tämä nainen on muutakin kuin päräyttävä virkapukunsa. Kohun kerjäys, 50 Shades of Gray -tyylin pintaliito tai naista esineellistävä porno ovat Valkeapään elokuvasta kaukana, vaikka sitä Kososen tuimalla kuvalla myytäisiinkin. Mustanpuhuvalla ammattiauttajalla on selvästikin omat tuskansa pelissä. Samalla tämä antaa fyysisen muodon kivulle, joka ei Juhasta hellitä. Pitkissä, piinaavissa tukehduttamissessioissa sureva leski tuntee pääsevänsä lähemmäs vaimoaan. Samaan aikaan katsomossa meinaa puolestaan happi loppua. Vieraat maisemat etäännyttävät Muukalaisen (2008) ja He ovat paenneet (2014) -elokuvan ohjaaja osaa hivellä silmää tälläkin kertaa. Pietari Peltolan kuvaama Koirat eivät käytä housuja alkaa unella, ja unta voisi olla jatkokin. Juhan vaimon hukkumiskuolema mökillä on kuulas, pakahduttava painajainen. Kohtalokkaan järven sinertävä muisto elää myöhemmin Monan klubilla käytettävässä lasipainossa ja baarin drinkeissä. Koirat eivät käytä housuja on kuvattu enimmäkseen Latviassa. Todennäköisesti säästösyistä, mutta samalla vieraan näköiset kaupunkikorttelit sysivät elokuvaa vielä hieman etäämmälle arjesta. Siinä sivussa Juhan suhde tyttäreen käy yhä etäisemmäksi. Se on tärkeä ja lupaava teemanlanka, jota Valkeapään elokuva ei ihan kunnolla saa punottua mukaan.