Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Lupaukset laadukkaasta vanhushoivasta voivat olla mahdottomia toteuttaa – yli 85-vuotiaan ”hintalappu” pelkästään kunnalle liki 20 000 euroa vuodessa

Keltaisesta tiiliskivestä, Valtion talousarvioesityksestä 2020 , löytyy tuhansia lukuja. Niiden takaa paljastuu epämiellyttäviä yhteiskunnallisia todellisuuksia. Ihminen ei ole desimaali eikä numero, mutta jokaisesta meistä aiheutuu valtiolle ja kunnille vuosittain menoja. Vauraissa demokratioissa on karkeasti ottaen kahdenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä. Yhdysvalloissa ihmiset rahoittavat – jos heillä siihen rahaa on – sosiaaliturvansa ja terveydenhuoltonsa itse ja ottavat niitä varten vakuutuksia. Pohjoismaissa ihmiset maksavat tuloistaan veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja. Vastineeksi he saavat valtiolta ja kunnilta julkisesti rahoitetun sosiaaliturvan ja terveydenhuollon. Pohjoismainen malli toimii niin kauan kuin väestörakenne on tasapainossa ja työllisyysaste korkea. Kunnille on säädetty erilaisia pakollisia velvoitteita. Toistaiseksi ne vastaavat esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluista. Valtion budjetista maksetaan kunnille valtionavustuksia, jotta ne suoriutuisivat velvoitteistaan. Vuonna 2020 valtionapuja pulitetaan kunnille yhteensä 11,6 miljardia euroa. Tukipotti kasvaa lähes miljardilla eurolla kuluvan vuoden valtionavuista. Kunnille maksettavia rahasummia ei kiskaista kuin kaneja taikurinhatusta, vaan valtionosuuksien perusteina käytetään niin sanottuja laskennallisia kustannuksia. Suomeksi sanottuna valtiovarainministeriö (VM) arvioi, kuinka paljon minkäkin ikäisestä ihmisestä keskimäärin aiheutuu asuinkunnalleen vuodessa kustannuksia. Keltainen tiiliskivi on 900 sivua paksu. Yksi kiinnostavimmista taulukoista löytyy sivulta 332, jolla kerrotaan eri ikäryhmien ”laskennalliset kustannukset”. Työikäisen eli 19–64-vuotiaan hintalappu on yli 1 000 euroa vuodessa. Ikäryhmään kuuluvat eivät juurikaan tarvitse kunnallisia palveluita: he ovat päättäneet toisen asteen koulutuksen, eivätkä keskimäärin sairasta kovin paljon. Sen sijaan työikäiset rahoittavat maksamillaan veroilla muiden ikäryhmien palvelut. Pikkulapsen eli 0–5-vuotiaan hintalappu on 8 500 euroa vuodessa. Neuvolapalvelut ja varhaiskasvatus maksavat, mutta lähes kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnan on järkevää investoida pikkulapsiin. Maailman matalimmasta lapsikuolleisuudesta on pitkälti kiittäminen neuvoloita. Uusimman tutkimustiedon valossa varhaiskasvatus hyödyttää eniten elämään vaikeista kotitaustoista ponnistavia lapsia. Kuusivuotiaan esikoululaisen hintalappu on 9 000 euroa, ja 7–12-vuotiailla alakoululaisilla se on 7 600 euroa. Perusopetus maksaa. Siitä on mahdotonta hakea säästöjä, jos Suomessa halutaan pitää yllä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Maahanmuuttajataustaisen oppilasaineksen määrän noustessa kasvaa suurissa kaupungeissa paine nostaa oppilaskohtaista hintalappua. Yläkoululaisten eli 13–15-vuotiaiden hintalappu kohoaa 13 000 euroon. Lukiossa ja ammattikouluissa eli toisella asteella nuoret maksavat toistaiseksi osan kustannuksista itse, mikä osaltaan laskee 16–18-vuotiaiden hintalapun 4 100 euroon. Vaikka lasten ja nuorten kouluttaminen maksaa, julkinen talous ei kaadu heidän tukemiseensa. Heitä on Suomessa sen verraten vähän. Viime viikolla julkistamassaan väestöennusteessa Tilastokeskus arvioi, että Suomessa on vuonna 2040 vain 700 000 alle 15-vuotiasta. Yli 65-vuotiaiden suomalaisten määrä sen sijaan kasvaa 2030-luvulla puoleentoista miljoonaan ihmiseen. Viime kevään eduskuntavaalit saattoivat ratketa vanhuspalveluiden laadusta talvella syntyneeseen kohuun. Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto laittoi viime vuoden marraskuussa Kristiinankaupungissa vireille yksityisen Esperi Caren vanhusten hoivakodin valvonta-asian. Tammikuussa viranomaiset saivat tietää, että hoivakodissa ei ollut vastuuhenkilöä ja että sitä johdettiin 200 kilometrin päästä. Ensihoitoyksikkö löysi Ulrikasta tajuttoman potilaan, jonka huonontuneen kunnon syyksi epäiltiin lääkevirhettä. Viranomaiset keskeyttivät Ulrikan toiminnan 24. tammikuuta. Eri puolilta Suomea kiiri hätähuutoja yksityisissä vanhusten hoitolaitoksissa tapahtuneista laiminlyönneistä. Yhteistä tapauksille oli henkilökunnan riittämättömyys. Kyse oli aidosta skandaalista, joka lisäsi epäilyksiä siitä, että yksityiset terveyspalveluyritykset asettavat rahalliset voitot ihmisten hyvinvoinnin edelle. On silti vastuutonta uskotella, että julkinen sektori pystyisi täyttämään kaikkien ihmisten odotukset vanhustenhoivan korkeasta tasosta. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Jokaisen kannattaa varautua perhepiirissä siihen, että kukin rahoittaa vanhuusvuosiensa hoivaa ja turvaa myös itse. Laaja tietoisuus tästä saattaisi saada hieman vipinää nuorten aikuisten lakanoiden väliin ja syntyvyyttä edes rahtusen nousuun. Omien lasten hankkiminen on ehkäpä paras vanhuuden varalle otettava vakuutus. VM:n laskema hinta 65–74-vuotiaalle kunnan asukkaalle on yli 2 000 euroa. Yli 75-vuotiaan vuotuinen laskennallinen kustannus harppaa 5 600 euroon, paljon korkeammaksi kuin esimerkiksi toisen asteen opiskelijan. Kun ihminen täyttää 85 vuotta, hänen vuotuinen hintalappunsa on kunnalle lähes 20 000 euroa. Kun yli 65-vuotiaita on kohta puolitoista miljoonaa, jokainen voi mielessään pohtia, riittävätkö valtion ja kuntien rahat nykyisen tasoisiin palveluihin. Peruskoulun kertolaskutaidot riittävät mainiosti laskuharjoituksiin. Julkisen talouden kestävyys ja korkea palvelutaso olisivat sovitettavissa joten kuten yhteen, jos väestöllinen huoltosuhde olisi edes kohtuullinen. Väestöllisellä huoltosuhteella tarkoitetaan alle 15-vuotiaiden ja 65 vuotta täyttäneiden suomalaisten suhdetta työikäiseen väestöön. Vuonna 2010 väestöllinen huoltosuhde oli 51,6 prosenttia. Työikäisiä 15–64-vuotiaita suomalaisia oli yhteensä 3 546 558. Heidän elätettävinään – kuten asia sosiaalipoliittisesti voidaan ilmaista – oli 1 828 718 suomalaista. Ensi vuonna huoltosuhde on jo 62,0. Työikäisiä on kohtalaisesti eli 3 414 832, mutta heidän on rahoitettava 2 116 090 lapsen ja eläkeikäisen julkiset palvelut. Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana väestöllinen huoltosuhde jatkaa heikkenemistään. Ainoa asia, joka huoltosuhdetta voisi heilauttaa positiivisempaan suuntaan, on voimakas työperäinen maahanmuutto. Jo nykyinen huoltosuhde tarkoittaa sitä, että realismi ja kansalaisten odotukset julkisten palveluiden laadusta eivät kohtaa. Poliittiseen valtaan on kutakuinkin mahdotonta päästä lupaamalla miljardien leikkauksia sosiaali- ja terveyspalveluihin. Eivät sosiaalidemokraatit, keskustalaiset, vihreät ja vasemmistoliittolaiset ole tyhmiä. He tietävät vallan hyvin, millainen on keltaisen tiiliskiven eurolukujen ja väestöennusteiden numeroiden takaa paljastuva todellisuus. Siksi hallituksen poliitikot ovat alkaneet puhua siitä, että nykyisen hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää 200 000 uuden työpaikan syntymistä. Palveluiden rahoittajia tarvitaan lisää ja paljon. Muuten edessä on kipeä valinta, mistä julkisista palveluista leikataan 2020- ja 2030-luvuilla. Yhtälöä ei helpota se, että valtio aikoo käyttää miljardeja euroja armeijan hävittäjiin. Ne miljardit ovat pois lasten, nuorten ja vanhusten palveluista.