Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kun Suomen kirjallisuuden merkkiteos lopulta päätettiin julkaista, yksi mies ajautui raivon partaalle – Tulisiko pian hänen mahdollisuutensa armottomaan ja julmaan vastaiskuun?

August Ahlqvistin sisällä kuohuu, kiihkeämmin ja ristiriitaisemmin kuin koskaan ennen. Hän on juuri saanut tietää, että tuon sietämättömän moukan ja juopon, Stenvallin , teos on päätetty sittenkin julkaista. Ensimmäisen kerran Ahlqvist sai vihiä surkeasta tekeleestä jo syksyllä 1866. Kanervalan takakanteen oli präntätty julkea mainos: ”Kunnioitettavalle Yleisölle tarjotaan tilattavaksi seuraava teos: 'Seittemän Miestä'; ilosteleva (humoristisk) elämänkertomus seittemästä veljestä Hämeen metsissä. Tehnyt A. Kivi." Hyi helvetti! Ilosteleva elämänkertomus Hämeen metsissä? Lopullinen isku Kukaan ei tietenkään ollut niin hullu, että olisi teosta tilannut. Mutta nyt SKS, tuon pirun eli Cygnaeuksen riivaama seura, on päättänyt julkaista kirjan nimellä Seitsemän veljestä . Ei sentään yhtenä kirjana, vaan neljänä vihkosena vain Novellikirjasto-sarjan tilaajille, siis tuskin kenellekään. Sekin antaa kuitenkin täydellisen mahdollisuuden, tilaisuuden iskeä lujaa, armottomasti, terävästi, ennenkuulumattomasti, kuolemattomasti. Ahlqvist on lukenut käsikirjoituksen jo kolmesti ja saanut sytykettä yllin kyllin. Hänen älynsä hehkuu palavammin kuin koskaan, kuukausia kypsytellyt kielikuvat odottavat vain oikeaa hetkeä. Lue sarjan muut osat : Pakko odottaa Professori Ahlqvist ei tiedä, olisiko onnesta vain vihasta suunniltaan. Kirjan ajattelematon julkaiseminen on skandaali, mutta toisaalta se antaa hänelle tilaisuuden Kiven lopulliseen lyömiseen. Aleksanterin yliopiston suomen kielen lehtorin ja kirjallisuuden professorin arvovallalla hän saa lopullisesti teilattua tuon suomen kieltä raiskaavan mongolin. Ei mikään tuo miehelle enempää iloa ja melkein orgastista nautintoa kuin viiltävän ivallinen ja älyä tihkua kollegan tai vihamiehen – aivan sama – julkinen teilaaminen hänen omalla aseellaan, siis sanalla. Kritiikki! Kaikkien aikojen ilkein kritiikki, yhtä häpeämätön kuin Kiven kieli. Se sykkii ja nykii jo Ahlqvistin aivoissa, avauslause on kiertynyt valmiiksi. Mutta on pakko odottaa, pidättää pännaa siihen asti kunnes viimeinenkin vihko on valmis, tuskin ennen toukokuuta. Viha ja suru nostavat kireän vanteen Ahlqvistin ohimolle. Hän nousee kirjan äärestä ja pakottaa itsensä katsomaan neljää pöydällä hohtavaa hiuskiehkuraa. Niiden alle on kirjoitettu nimet Anna Maria , Andreas Wilhelm , Johannes ja Matthias August . Kukaan heistä ei saanut elää yli viisivuotiaaksi. Kohta katuu Ahlqvist ”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin iankaikkisesti kankeisiin kaavoihinsa.” Aleksis Kivi lukee vielä kerran kirjeen läpi, hymyilee vähän, hyvin vähän. Sulkee sitten kirjeen kuoreen ja ojentaa mamsellille, vieköön postiin Siuntioon. Ehkä Ahlqvist saa tästä vielä tietää, mutta mitä siitä? Kohta runoilija Oksanen – vai pitäisikö sanoa professori Ahlqvist – katuu ikuisesti kaikkea pahaa, mitä on Kullervosta kirjoittanut, kuka ties pyytää anteeksi, julkisesti. Ja vielä Lauri Niin, kohta marssivat esiin metsän kätköistä seittemän miestä: Juhani, Aapo, Tuomas, Timo, Simeoni, Eero... Ja kuka, kuka vielä? Kivi hätkähtää, mihin muisti on mennyt, voiko viina sen viedä niin, ettei muista rakkainta veljestä, omaa itseä, Lauria? Pitää vähentää, heti huomenna, Kivi päättää, kun mieleen palaa kaamea selkkaus, skandaali. Ensimmäisen kerran piti lukea ääneen veljeksiä, jännitti pirusti, piti ottaa rohkaisevaa. Ja kaikki hukkui, haaksirikko. Onneksi sentään itse kirja ei joutunut ryyppyreissulla hukkaan. Vaan paha on tuollaista lumpulle kirjoitettua paksulaista hukata. On siinä mittaa toisella tavalla kuin näytelmissä, kahden vaaksan verran. Hullun hommaa Niin Lauri-poika, metsäs häärii, katseleepi puita väärii... Perkeleen toukolaiset, niin terävästi mutta rumasti veljeksistä laulavat, oikein vihaksi pistää, Kivi miettii, havahtuu sitten: itsehän olen pilkkalaulutkin keksinyt ja kirjoittanut. Ei ihme, jos tässä tuumassa hulluksi tulee. Ja samma på svenska, Kivi hyräilee, ottaa repusta ainoan armahtajan, pullon kirkasta paloviinaa.