Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Urheilija hei, unohda tunteista riisuttu kieli – vain aidot sanat jättävät jäljen

Olen talven aikana kuunnellut suomalaishiihtäjien yhden muotin ja yhden totuuden kisakommentteja niin paljon, että aika on alkanut kullata muistoja. Tilanne on äitynyt niin pahaksi, että jopa hiihtouransa jo lopettanut Matti Heikkinen on alkanut mielessäni vaikuttaa latujen verbaalivirtuoosilta. Oikeasti Heikkinen oli aktiiviaikoinaan lähes kaiken aikaa yhtä raikkaan pulppuava kuin tyhjä excel-taulukko. Tosin vähintään kerran kaudessa hän kuitenkin yllätti ja kuvaili esimerkiksi kisan olosuhteita hakemalla kuvastoa vanhoista venäläisistä mustavalkoelokuvista. Olivat ne hienoja hetkiä! Hiihtäjien pääsääntöisesti tyhjät sanat ovat kerta toisensa jälkeen unohtuneet siinä ajassa, mikä niiltä kestää virrata korvista sisään ja ulos. Huminaa kuunnellessa mieleeni on alkanut nousta kiihtyvällä tahdilla Mari Ederin (silloin vielä Laukkanen) suru ja tuska helmikuussa 2018 Pyeongchangin ampumahiihtostadionilla. Hän teki tuolloin ainakin suomalaiseksi urheilijaksi jotain täysin ällistyttävää. Hän puhui häpeästä. Tai tarkalleen: hän itki ja puhui häpeästä. Siitä oli urheilijoiden kehittämä tunteista riisuttu kieli kaukana. Muisto saa silmäkulmat kosteiksi edelleen. Tilanne oli tämä: naisten viestissä Suomi oli kahden osuuden jälkeen kärjessä, kunnes tuli Ederin vuoro. Hän ampui minne sattui, ja Suomi romahti kauas jämäsijoille. Kisan jälkeen Eder kyynelehti harvalukuisen toimittajajoukon edessä ja kertoi pettäneensä kaikki ja kantaneensa häpeää koko uransa ajan. Koetin lohduttaa, että kyse on vain urheilusta. Ei auttanut. Eder Pyeongchangissa jätti vahvan jäljen, ja sen jälkeen olen toivonut hänelle vain parasta. En fanittanut, kannustanut tai jännittänyt suorituksia, vaan nimenomaan toivonut. Ei se helppoa ole ollut, ei varmasti Ederillekään. Kahden vuoden aikana sijoitukset maailmancupin henkilökohtaisissa kisoissa ovat olleet tyyppiä 38:s, 46:s tai 68:s. Eivätkä viime kauden terveysmurheet helpottaneet tilannetta. Kaikesta huolimatta olen jaksanut toivoa parasta. Ensimmäinen pilkahdus valosta tuli viime vuoden joulukuussa, kun terveen kirjoihin päässyt Eder kuvaili hymyillen Helsingin Sanomissa rakasta lajiaan näin: "Loppupeleissä kierretään pientä rinkiä liian kireät housut jalassa ja katsotaan, kuka on parempi kuin toinen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta." Toista pilkahdusta piti odottaa aina viime viikon torstaihin asti. Eder oli Nove Meston pikakisassa neljäs. Tänä viikonloppuna Eder kisaa Kontiolahdella. Ja minä toivon jälleen. Kirjoittaja on Aamulehden urheilutoimittaja.