Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Ajanviete Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kumpi on tärkeämpää, urheilu vai kulttuuri? Korona paljasti totuuden

Kumpi on hienompaa, urheilu vai kulttuuri? Olen pähkäillyt kysymystä koko tietoisen elämäni eli vaivaiset 60 vuotta. Vastaus on vaihdellut tiuhaan ja ilman mitään logiikkaa, ilman sisäistä varmuutta. Kolmiloikka vai Jeppe Niilonpoika , kas siinä pulma. Tarvittiin kirottu koronavirus, ennen kuin lauantaina 21.3 kello 12.06 ymmärsin totuuden lopullisesti. Oikea vastaus on... No, eipä rikota draaman kaarta, vaan edetään skandaalimaiseen ratkaisuun rauhallisesti. Pikkupoikana tätä ei tarvitse pohtia. Hiihdän ympäri metsiä pipo hiessä aamusta iltaan. Mieleeni ei edes juolahda, että mikään voisi olla hienompaa kuin ohittaa Norjan ja Ruotsin hirmut Harald Grönningen ja Gjermund Eggen viimeisessä ylämäessä. Niin, kuvittelen heidät aina ladulle kilpakumppaneikseni – enkä taida aavistaa, että mielikuvitus jo asettelee salakavalasti ansoja elämän pyhälle yksikertaisuudelle. Ensimmäinen kriisi tulee vastaan Väinö -papan kirjahyllyn äärellä Metsolassa. Aina mummolassa kyläillessä asetun hyllyn eteen ja alan lukea Martti Jukolan kirjoittamia urheilun sankaritarinoita. Niihin syventyminen, siis lukeminen, on melkein hienompaa kuin hiihtäminen tai juokseminen. Jos joku kulttuuripelle vajoaisi niin syvälle, että alkaisi tutkia kirjoittamiani juttuja, hän löytäisi niille yhden yhteisen tekijän, sisääni soimaan jääneen rytmin. Kaikissa juostaan uudestaan ja uudestaan 3 000 metrin esteitä. Sama kiihdytys, sama rauhoittuminen, sama kompastuminen, sama nousu, sama loppukiri. Kulttuuri kiilaa ohitse ensimmäisen kerran Riihimäen kirjastossa. Lainaan runokirjan, koska tyttöystäväni mielestä runot ovat paljon hienompaa kuin seiväshyppy. Pitkään puhun linnuin ja vertauksin, kunnes tyttö jättää minut donkkaavan koripalloilijan takia. Laskeudun pilvilinnoista takaisin tiilimurskalle, tutulle ja turvalliselle rakastetulle. Se ei petä eikä jätä. Järjettömän urheilutietämykseni takia minut valitaan Aamulehden urheilutoimittajaksi, unelmastani tulee totta. Vaan sitten tapahtuu nurinkurista: urheilu alkaa tuntua joten kuten joutavalta hyppelyltä, taide taas oikealta elämältä, todelta. Alan sijoittaa jopa lentopallotteluselostuksiini runon säkeitä ja Dostojevski -sitaatteja tehdäkseni selväksi, että olen urheilun yläpuolella. No, saan lopulta siirron kulttuuritoimitukseen – ja aika pian olen kurkkuani myöten täynnä omahyväisiä, kaunaisia, turhan tärkeitä ja kaikesta loukkaantuvia taiteilijoita. Tulee ikävä urheilijoita, jotka sentään osaavat myöntää epäonnistuneensa. Kuinka monen taiteilijan tai ohjaajan olette kuulleet sanovan:  ”Tuli tosi huono. En yrittänyt loppuun asti. Ehkä lahjani eivät riitä.” Tilanne urheilun ja kulttuurin kohdalla on siis melko tasan siinä vaiheessa, kun koronavirus alkaa perua sekä teatteriesityksiä että urheilukilpailuja. Ja nyt totuus paljastuu, ilman pienintäkään kysymysmerkkiä, lopullisesti: urheilu on hienompaa kuin kulttuuri! Kestän kulttuuritapahtumien peruutukset helposti, mutta palloilusarjojen katoaminen elämästäni vie minut melkein tyhjän päälle – mitä nyt? Mitä enää odottaa? Lopullinen niitti tulee, kun Ylen urheilun nostalgiakoosteessa alkaa lauantaina 21.3 kello 12.06 pyöriä naisten MM-viesti – vuodelta 1978! Itken, iloitsen. Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli – eikä Helena Takalon pipo! Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.