Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Ajanviete Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Pikku naisia -elokuvan taidokas sovitus on aiempaa aikuisempi: monikerroksisessa tarinassa kasvukipuja koetaan sekä naiseudessa, rakkaudessa että taiteessa

Louisa May Alcottin vuonna 1864 ilmestynyt Pikku naisia saa uuden elokuvasovituksen myötä seitsemännen valkokangastulkintansa. Keskiössä on tutusti neljä nuorta Marchin sisarusta: Jo, Amy, Meg ja Beth. Tuoreessa elokuvaversiossa heitä tulkitsevat samassa järjestyksessä Saoirse Ronan , Florence Pugh , Emma Watson ja Eliza Scanlen . Timothée Chalamet on Laurie, naapurin rikas pörrötukkainen hulivilipoika, joka nuorta Hugh Grantia muistuttavalla renttucharmillaan tulee aiheuttaneeksi kitkaa Jon ja Amyn välille. Tarina sijoittuu 1860-luvun Yhdysvaltoihin, missä tytöt elävät vaatimattomissa oloissa yhdessä hyväsydämisen äitinsä ( Laura Dern ) kanssa. Isä ( Bob Odenkirk ) lähettelee "pikku naisilleen" kirjeitä sisällissodan rintamilta. Tytöillä on ruusunpunaiset haaveensa, vaikka ympäristö inhorealistisen tädin johdolla ( Meryl Streep ) koettaakin varoitella, ettei ajalla ole tarjota naisille pakoreittiä köyhyydestä kuin rikkaista naimisista – tai sitten mullan alta. Aikuisia kerroksia Tarina kantaa mainetta romanttisena tyttöklassikkona ja kylmien talvi-iltojen lempeäsydämisenä lämmittäjänä. Löytää siitä voi silti myös aikuisempia, hyvinkin syvämietteisiä ja kantaaottavia kerroksia. Ne ohjaaja-käsikirjoittaja Gerwigin tuore sovitus tuo esiin erityisen hienosti. Terävä teksti veistää aiempien tulkintojen sokerisinta pintaa, mutta säilyttää silti lähdemateriaalinsa lämpöisen sydämen. Elokuva on nautittavaa periodidraamaa olematta silti lajityyppiklisee. Nuoren naisen kasvutarinana se jatkaa tekijän Lady Bird (2018) -esikoisesta tuttua tietä ja välttää mestarillisesti kerronnan kaavamaisimmat ratkaisut. Kasvusta aikuisuuteen ei piirry kankaalle selkeälinjainen kaari, vaan kiharainen ja monihaarainen valintojen polku, jonka varrelta löytyy tarjolle monenlaista toivottua, tyrkytettyä ja torjuttua rooliasua ja identiteettiä. Polun alku esittelee päähenkilönsä aikuisiässä, poikkeaa siltä nelikon varhaisempiin vuosiin ja taas takaisin sulavasti kahta rinnakkaista aikajanaa pitkin kulkien ja juonen solmukohtia vähitellen auki kerien. Taide linkkinä Monikerroksisen tekstin yhdistävänä linkkinä toimii taide. Sisaruksilla on oma teatterikerhonsa ja muutenkin he ovat kaikki jollain tapaa taiteellisesti lahjakkaita. Kipuilla ei siis yksin rakkaudessa, vaan myös luovalle itseilmaisulle asetettujen rajojen kanssa. Itsetutkiskelussa pääosan saa Ronanin kirjoittamista rakastava oman tiensä kulkija Jo, mutta myös Pughin taidemaalarin urasta haaveileva Amy saa uudessa tulkinnassa tavallista keskeisemmän roolin. Molemmat saavat tilaisuuden loistaa Oscar-ehdokkuuksiensa arvoisesti. Itseään etsivä ja kyvyilleen tunnustusta kaipaava taiteilijakaksikko toimii peilinä niin kirjailija Alcottille, ohjaaja Gerwigille kuin kaikille muillekin luovan työn paineet, taloudelliset haasteet ja ympäristön lokerointiyritykset tunteville yksilöille. Viesti on yleispätevä, mutta toki vaivatta myös tasa-arvopoliittiseksi kannanotoksi luettavissa – etenkin sen jälkeen, kun Oscar-akatemia päätti tylysti jättää Gerwigin sivuun vuoden parhaiden ohjausten perin miehiseksi muodostuneelta ehdokaslistalta.