Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Tamperelainen Karoliina Suoniemi kyllästyi koulun historian tunneilla sotiin ja löytöretkiin – Lue maistiainen kirjasta, jossa arkea hallitsevat tehtaan pillit

Karoliina Suoniemen suvussa on menty Tampereen tehtaille töihin. Mitä se oli, siitä hän haluaa kertoa tietoa lapsille. Entuudestaan lapsille suunnattua tietokirjaa ei ollut olemassa, joten tämä on kulttuuriteko. Karoliina on hissan ja ussan ope. Hän asuu Veisussa. Historiasta hän on ollut aina kiinnostunut. – Historian koulutuntien sisältö oli sotia, löytöretkiä ja muita isoja asioita. Niistä puuttui, mitä on lasten elämä ja mitä se tavallinen arki oli. Karoliinalla on ekaluokkalainen Martta 11-vuotias Miska . Kun käydään mummulla kylässä he oikein imevät itseensä muistoja siitä, mitä oli elämä mummun lapsuudessa. Karoliinan omat lapset ovat juuri sen ikäisiä, että arjen historia alkaa kiinnostaa. – Sukuni on Vesilahdelta. Kerron osin sukuni tarinaa, vaikka he eivät lähteneet ihan kymmenenvuotiaina tehdastöihin. Mummu on 91-vuotias. Hänen kertomuksiaan kuunnellessa lasten kanssa avautuu, miten valtavasti Suomi on muuttunut. Mummu oli Sarviksella, vaari teki töitä Lokomolla ja mummun sisko oli Finlaysonilla. Toinen mummu tuli Tampereelle kotiapulaiseksi. – Mummoni mummokin Emma oli töissä Lapinniemen kehräämössä. Meillä on oltu siis todella monessa sukupolvessa tehdastyössä. Valtavasti taustatöitä Koska kyse on tietokirjasta, tosiasioiden pitää olla paikallaan sekä tekstin että kuvituksen osalta. Karoliina Suoniemi on tutkinut lähdeteoksia. Kuvittaja Emmi Kyytsönen tutki kuvitusta varten tuon ajan valokuvia tehdastyöstä ja ihmisistä. – Oli yksi kuva, jossa lapsi söi tehtaan ruokalassa punaista soppaa. Saimme museolta kommentin, ettei siihen aikaan ollut mahdollisuutta noin värikkääseen ruokaan. Ei ollut tomaattikeittoja olemassa. Emmi muutti sopan ruskehtavaksi velliksi. Näin tarkkaa se on. Karoliina Suoniemi kuvattiin Finlaysonin ympäristössä, sillä lasten tietokirja on samalla kunnianosoitus tämän tehdasalueen 200-vuotisjuhlavuodelle. Kirjoittaja on ollut töissä Työväenmuseo Werstaalla museolehtorina sekä sanataiteen läänintaiteilijana. Tehdaskaupungin lapset kirjaa on tehty yhteistyössä Werstaan ja Tampereen museoiden kanssa. Lasten arki oli työtä Tiedon kulku oli aivan toista 1900-luvun alussa. Tiedon töistä lapsi sai, kun maaseudun kotikirkossa pappi kuulutti vaikkapa Finlaysonin ilmoituksen, että töitä on tarjolla 10–20-vuotiaille tytöille. Tampereella oli nimenomaan tyttöjä töissä. Siitä nimitys pumpulin plikka tulee. Työpäivän pituus oli ennen 1900-lukua jopa 12 tai 14 tuntia. Sen jälkeenkin tehtiin kymmenentuntisia päiviä. Ensin oltiin aputyttöjä tai -poikia, sidottiin koneesta lanka, jos se katkesi. Lapsuus loppui lyhyeen, sillä rippikoulun käynyt oli aikuinen ja sai tehdäkseen aikuisten työvuoroja. Arkea hallitsivat tehtaan pillit. Kullakin firmalla oli oma ääni ja ehkä vähän eri aika. Viiden maissa pilli huusi herätyksen, seuraava, että on aika lähteä tehtaalle, sitten ruokatunnin ja työpäivän päätteeksi kotiin lähdön. Maalla elämä ei ollut kellon tarkkaa, mutta tehdastyössä kyllä. – Myöhästyminen ei käynyt päinsä. Tehtaan ovella oli vahti, joka otti myöhästyjän palkasta pois osan. Kaupunki soi vapauden Elämä ei ollut pelkkää kurjuutta. Kun pääsi tehtaaseen, sai samalla nauttia tehtaan ruokalasta, oli varaa maksaa asunnon vuokra, saattoi saada tehtaan sairaalasta apua ja elämällä oli pohjaa. – Maalla tyttöjen elämä oli hyvin vahdittua. Oma elämä kaupungissa toi vapautta ja uutta elämää. Oli siinä puolensa. Silloin voi myös luottaa siihen, että kun pääsi tehtaaseen, eteni työssä, niin sai olla siellä töissä hamaan loppuun asti. Piika oli sidoksissa palveluspaikkaan. Tietysti pumpulin plikalla oli side tehtaaseen, mutta hänellä oli oma vapautensa. Lapsisakit juoksentelivat Työväestön lapsilla ei ollut ohjattua urheilutoimintaa, vaan he tekivät sen itse. – Otetaan vaikkapa Amuri. Se oli tiivis työväen asuntojen alue. Nuoria perheitä oli paljon ja lapsia oli aivan valtavasti. Monikymmenpäiset lapsisakit juoksivat pitkin palokujia ja raitteja. Kun ei ollut autoja, ei niitä tarvinnut kujilla varoa. Oli juoksukilpailuja ja kaikenlaisia hyppelyjä. Välillä tehtiin vallattomuuksia, kuten käytiin omenavarkaissa. Karoliina on tutkinut myös aikalaiskertomuksia, sillä niitä on tallessa. – Niissä on ollut iloa ja kevyettä. Elämä oli puutteellista, mutta se oli myös vahvasti yhteisöllistä. Tehdaskaupungin lapset -kirja kertoo tehdasyhteisöistä, lasten pihaleikeistä, hellahuoneista ja yleisistä saunoista, yhteisruokaloista, työväen juhlista, työpäivistä tehtailla ja työläiskorttelien tenavasakeista. Pääpaino on Tampereen tehdasyhteisöjen perheiden historiassa. Edellinen kirja kertoi viikinkiajan lapsista. Tässä maistiaisiksi yksi kappale kirjasta: Tarina Paavo Nurmi - kestävyysjuoksija Paavo syntyi köyhään turkulaiseen perheeseen 1897. Perhe asui työläiskorttelissa Jarrumiehenkadulla, yhden huoneen ja keittiön asunnossa. Paavon isä Johan oli työskennellyt kirvesmiehenä, ja hän oli tehnyt itse kaikki asunnon vähäiset huonekalut, kuten tapana usein oli. Isä oli hiljainen ja hyvin uskonnollinen. Koko perhe kävi sunnuntaisin kirkossa ja kotona isä soitteli virsikannelta eli nimenomaan virsien soittoon suunniteltua edullista kielisoitinta. Äiti Matilda taas oli hyvin puhelias ja tomera nainen. Paavo kävi Snellmanin kansakoulua ja illat touhusi pihaleikeissä korttelin lasten kanssa. Paavo pärjäsi koulussa oikein hyvin ja piti lukemisesta. Ollessaan kolmannella luokalla koulussa hän luki vuoden aikana 15 kirjaa. Luetko sinä yhtä paljon? Kun hän päätti 13-vuotiaana kansakoulun, oli hänen lukuaineidensa keskiarvo 9.38, mikä oli oikein hyvä numero. Paavo oli lapsesta asti pitänyt juoksemisesta ja juoksennellut mielellään pihan lasten kanssa. Naapurikorttelin pojat olivat perustaneet aikuisten mallin mukaan oman urheiluseuransa, johon Paavo pääsi mukaan. Paavo oli niin nopea juoksemaan, että päihitti pian kaikki isommatkin pojat. Paavon isä ei kyllä pitänyt juoksemista ihan sopivana harrastuksena, mutta antoi Paavon silti jatkaa. Korttelin kisoja johti isompi poika, joka oli telakalla töissä. Hän toi sieltä pieniä metallisia mitaleja pojille palkinnoksi. Pojat juoksivat korttelin ympäri, maali oli pihalla ja aika mitattiin kellolla. Aikuiset ja tytöt istuivat talojenrappusilla yleisönä. Kisojen ulkopuolella tuo isompi poika toimi nuorempien treenarina. Paavo juoksi monta kertaa viikossa, jopa 10 kilometrin matkoja. Kesäisin pojat juoksivat Ruissaloon uimaan. Ja aina paljain jaloin! 11-vuotiaana Paavo juoksi ensi kertaa kilpaa radalla. 12-vuotiaana Paavo oli jo päättänyt, että isona hän olisi juoksija. Jollekin hänen ystävistään tuli Suomen Urheilulehti, jossa kerrottiin erään englantilaisen juoksijan harjoitusmenetelmistä. Niitä Paavokin alkoi nyt noudattaa. Hän luopui kokonaan liharuuasta, kahvista ja teestä. Tuohon aikaan kasvisruoka olikin hyvin muodikasta ja sitä pidettiin, kuten nykyäänkin, hyvin terveellisenä. Hän oli myös tehnyt Kalle-ystävänsä kanssa sopimuksen, ettei kumpikaan ala koskaan polttaa tupakkaa, se kun heikentää hmisen terveyttä. Kun Paavo oli 13-vuotias hänen isänsä Johan kuoli. Se tarkoitti perheelle köyhiä aikoja. Paavon äiti Matilda yritti nyt yksin elättää viisilapsista perhettä siivoojana ja työmailla tiilien kantajana. He joutuivat myös laittamaan kotinsa keittiön vuokralle ja asuivat nyt koko perhe yhdessä huoneessa, jonka kakluunissa eli lämmitysuunissa he laittoivat ruokaa. Tuo Paavon lapsuudenkoti Turun Jarrumiehenkadulla on nykyään Paavo Nurmen kotimuseo. Myös Paavon oli mentävä töihin 13-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Hän olisi halunnut jatkaa oppikouluun, mutta ei voinut, koska oli nyt perheen ainoa työssäkäyvä mies. Oppikoulunkäynti olisi ollut myös liian kallista. Ensin Paavo työskenteli leipurin juoksupoikana eli kuljetti kärryillä leipiä leipomosta kauppoihin. Sittemmin hän toimi apulaisena kultasepän liikkeessä ja sitten rautaverstaalla viilarina. Iltaisin hän kotosalla vielä pilkkoi perheen tarvitsemat polttopuut ja kantoi vettä kaivolta sisälle. Lapsuus oli nyt loppunut, eikä Paavo enää voinut juoksennella lapsisakin mukana pihaleikeissä. Paavo alkoi juosta harvana vapaa-aikanaan metsissä. Hän yritti juosta joka ilta ja noudatti ankaraa harjoitusohjelmaa. Hän meni aina nukkumaan kello puoli kymmenen ja hoiti muutkin asiansa täsmällisesti. Kun Paavo oli 15-vuotias, voitti suomalainen Hannes Kolehmainen kolme kultamitalia juoksussa Tukholman olympialaisissa. Tästä kerrottiin Suomessa paljon uutisissa ja se innosti Paavoa harjoittelemaan lisää. Hän hankki juoksukengät ja alkoi juosta vielä enemmän. Kun hän täytti 17 vuotta, voitti hän ensimmäisen 3000 metrin juoksukilpailunsa. Aikuisena Paavosta tuli Suomen kaikkien aikojen menestynein yleisurheilija ja juoksija. Hän voitti kaksitoista olympiamitalia juoksussa. Häntä sanottiin Lentäväksi suomalaiseksi, sillä hän juoksi niin nopeasti! Paavo Nurmen kunniaksi tehdyn juoksijapatsaan voit nähdä Turussa, Jyväskylässä ja Helsingissä.