Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Moron kolumni: Kun oikea vesireitti piti selvittää Tarjanteen perässä

Viime viikon Moro -lehti kertoi, että Ekokumppanien täytyy opastaa uuden kampanjan avulla retkipaikkojen käyttäjiä. Syynä on se, että metsäreitit ovat ylikuormittuneet ja luontoon on jätetty säkkikaupalla roskia. Ymmärrän, ettei välttämättä kaikilla kaupunkilaisilla enää ole luonnossa liikkumisen taitoja ja tietoja. Toisaalta netti on ohjeita pullollaan ja terveen järjen käytöllä pärjää aika pitkälle kun muistaa, että metsästä tuodaan kaikki pois mitä sinne on mukana viety. Joka tapauksessa on hieno asia, että ihan tavalliset metsäretket ja nuotiomakkarat ovat palanneet niille kuuluvaan arvoon. Ensimmäinen elävällä tulella itse mustaksi käristetty makkara on muisto, joka kantaa lasta läpi elämän. Omassa lapsuudessani Tarjanneveden rannalla ei ollut nettiä, josta hakea ohjeita. Ei merikarttoja tai gps-navigaattoria, jotka olisivat opastaneet turvallisesti vesireittiä pitkin perille. Eikä myöskään vanhempia, jotka olisivat osanneet neuvoa merenkulun aakkosissa. Sen sijaan oli pieni alumiinivene ja kolmiheppainen moottori, jonka 10-vuotias veneilijä (siis minä) sai juuri ja juuri käyntiin. Näin jälkeenpäin ajatellen jonkinlaiset pelastusliivit olisivat olleet kiva lisä, mutta 1970-luvun alussa nekin olivat kohtuullisen harvinaisia. Oikean vesireitin selvittäminen oli välillä hieman ongelmallista, sillä reitti etelään kulki tiheästi kardinaaliviitoilla opastetun kivikon poikki. Ja kun ei ollut tietoa eikä taitoa, niin kivillehän vene päätyi heti ensimmäisellä risteilyllä. Alumiininen keula sai reilun nyrkin kokoisen painauman, mutta onneksi alumiini kesti. Kyydissä olijat tosin päätyivät selälleen veneen pohjalle. Sen verran kipakka tuo äkkipysähdys oli. Silloin ennen tarvittiin luovia keinoja oikean toimintatavan selvittämiseksi. Ja se toimiva vaihtoehto oli Tarjanne-laiva, joka ajoi samaa reittiä pitkin. Sopivana päivänä ankkuroin veneeni kivikon laitaan odottamaan Tampereelta saapuvaa höyrylaivaa. Tovin odottelun jälkeen pillin vihellys kuului läheisestä kapeikosta. Ankkuri ylös ja laivan perässä kivikon poikki. Reitti selvisi kuin itsestään ja samalla salaperäiset kardinaaliviitat saivat jonkinlaisen selityksen. Kipakka karilleajo jätti sen verran vahvan kokemuksen, että nykyisin lompakossani on suomalaisen ajokortin ja itäsaksalaisen Trabant-ajokortin lisäksi pätevyyskirja liikkua purjealuksella kaikilla maailman seitsemällä valtamerellä. Tarina sopii ohjeeksi myös nykyisille retkeilijöille. Nuotiolla saattaa olla myös kokeneempi kulkija, josta voi ottaa mallia. Kirjoittaja on Moron tuottaja ja meripurjehtija. Ensimmäinen elävällä tulella itse mustaksi käristetty makkara on muisto, joka kantaa lasta läpi elämän.