Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Linnan juhlat Näköislehti Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Moro Mielipiteet Tähtijutut

Mestarit veivät jazzin puhtaaseen ytimeen – ”Harvoin näkee keikkaa, jossa energia ei jossain vaiheessa notkahda”

− Nämä herrat soittivat yhdessä viimeksi 39 vuotta sitten. Minä en ollut silloin vielä syntynytkään! Ilmari Heikinheimo valisti yleisöä vedettyään juuri huikean keikan kahden jazz-legendan kanssa. Nuori rumpali oli ilmeisen innoittunut saadessaan soittaa saksofonisti Juhani Aaltosen (83) ja norjalaisbasisti Arild Andersenin (73) kanssa. Hän nousikin häkellyttävästi samalle tasolle mestarien kanssa. Puhutaan tasosta, josta moni teknisesti pätevä soittaja voi vain unelmoida. Olin kuunnellut ykkössettiä vasta hetkisen tajutessani, miten yläkerrassa mentiin. Kysymys siinä kohtaa kuului tietysti: pystytäänkö taso pitämään? Kyllä pystyttiin. Harvoin näkee keikkaa, jossa energia ei jossain vaiheessa notkahda. Se on pienestä kiinni. Jonkun keskittyminen herpaantuu hetkeksi ja se vaikuttaa heti kokonaisuuteen. Siitä voidaan nousta, mutta notkahdusta ei voi enää korjata. Sataprosenttinen läsnäolo ja toisten herkkä kuunteleminen ovat ne keinot, joilla notkahdukset estetään. Musiikki on vuorovaikutusta – paljon improvisointia sisältävässä jazzissa se korostuu erityisesti. Peliin kuuluu olennaisesti nöyryys. Kyse ei ole siitä, miten minä voisin loistaa kirkkaimmin, vaan siitä, miten minä voin auttaa kavereitani loistamaan kirkkaimmin. Jos soittaja toteuttaa jälkimmäistä periaatetta, oma ja samalla koko tiimin loisto tulee bonuksena. Koin asian niin, että Heikinheimo loi intensiivisesti sykkineen erittäin avaran tilan, jossa vanhojen partojen oli hyvä mennä suoraan ytimeen. Sinne he menivätkin. Heikinheimo on rumpali, joka svengaa vapaimmillaankin tempoa käsitellessään. Lisäksi hän soittaa hyvin sensuellisti, freen kliseitä karttaen. Freetähän se oli, vaikka melodisuus juhli ja tasapuolisesti soitettiin Aaltosen ja Andersenin biisejä. Heikinheimoltakin kuultiin yksi ja lisäksi pakahduttava tulkinta Eden Ahbezin Nature Boysta sekä encoren improvisaatio, jossa Junnun taikahuilu seisautti veret. Norjan huippujen lisäksi muun muassa Don Cherryn, Dexter Gordonin ja Sonny Rollinsin kaltaisten ikonien kanssa soittanut Andersen sai ison basson laulamaan hyvin kansanlaulumaisesti, mutta sukelsi bluesiin ja avaruuteen yhtä vaivattomasti. Vaikka kaikulaitetta luovasti käyttänyt mies usein loi huimia grooveja Heikinheimon kanssa, jälki oli koko ajan yhtä solistista kuin Aaltosella, jonka tenorin sielukas kauneus ja syvyys vetivät hiljaiseksi. Junnu ei enää jaksa puhaltaa samalla voimalla kuin nuorempana, muttei se haittaa kun sekä soinnista että sisällöstä on hioutunut pois kaikki toisarvoinen. Jäljellä on vain puhdas ydin. Suurenmoista toimintaa!