Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Linnan juhlat Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Kommentti: Missä se Linnan juhlien porsasteleva eliitti oli?

Olin sunnuntai-iltana toista kertaa Linnan juhlissa. Töissä tietenkin. Juoksin liian pienessä puvussa ja liian isoissa kengissä kuvaaja Ossi Aholan perässä. Yritin pysyä pystyssä ja saada siinä sivussa muutaman kommentin ihmisiltä, joiden arvelen kiinnostavan lukijoita. Kristallilamppujen alla kompurointi ei ole ehkä kaikkein luontevin tai mukavin työtehtävä, mutta kiinnostava se on. Kahden vuoden ”mittavalla” kokemuksella” en nimittäin aivan ymmärrä sitä tuohtunutta kritiikkiä, jota juhlat tänäkin vuonna keräsivät. On totta, että mediaa kiinnostavat ”henkarit”, siis naisten puvut. Linnaan tullaan kimaltamaan, sitä ei käy kieltäminen, mutta onko kauniiden iltapukujen katseleminen synkimmän kaamoksen keskellä niin kauhea synti? Juhlissa voisi tietysti keskittyä johonkin muuhunkin kuin vaatteisiin, vaikkapa työttömyyteen tai kansainväliseen terrorismiin. Toisaalta niistä puhutaan jo 364 päivänä viikossa, eivätkä juhlat ehkä ole sopivin areena sosiaalisten epäkohtien ruotimiseen – emmehän me mene perhejuhliinkaan avaamaan suvun vanhoja haavoja. Juhliin varmasti kerääntyy kansakunnan hyvinvoivin osa, mutta sinne kutsutaan joka vuosi myös valtava määrä ihmisiä, jotka huolehtivat itseään heikommista. Itse en ole kohdannut Linnassa sitä porsastelevaa eliittiä, jota sen väitetään olevan pullollaan. Terveytensä sodassa menettänyt veteraani tuskin on suuri elostelija. Tai romanialaisia kulkukoiria auttava eläinsuojeluihminen. Koko ikänsä nuorisotyötä partiossa tehnyt ihminen ei vaikuta suurelta riistäjältä. Ei liioin syöpäjärjestöille rahaa keräävä koululainen. Muutama vain esimerkiksi. Suomen ylimmät päättäjät toki kuuluvat jonkinmoiseen eliittiin, mutta vaikkapa ministeriksi pääsee näin pienessä maassa periaatteessa kuka tahansa. Raha tietysti auttaa, mutta ei tee kenestäkään poliitikkoa. Väitän, että Linnan juhlat ovat päinvastoin harvinaisen tasa-arvoinen juhla. En keksi toista maata, jossa samojen valkoisten pöytäliinojen äärellä juhlisivat niin pääministeri kuin tuiki tavallinen kansalainen. Toiseksi, juhlat yhdistävät kansaa. Mikä muu saa edes kerran vuodessa koko porukan keskittymään yhteen ja samaan asiaan? Sanotaan, että yhtenäiskulttuuri on kuollut. No ei se ainakaan itsenäisyyspäivänä ole. Linnan juhlat ovat kaikessa pinnallisuudessaan myös mainio työtilaisuus nuorille suomalaisille muoti- ja korusuunnittelijoille. Ne työllistävät myös lähiruuan tuottajia, muusikoita, kampaajia, kosmetologeja, remonttimiehiä- ja naisia, tarjoilijoita... niin ja toimittajia. Ja vakavasti puhuen: eivät ne lopulta ole sellaiset pirskeet, joista kannattaa olla kateellinen. Paikalla on koko valtakunnan mediakoneisto. Sisällä on ahdasta, kuumaa, ja hirveä määrä vieraita ihmisiä. Juhlat ovat kuitenkin arvokas suomalainen rituaali, perinne, joka suoritetaan kerran vuodessa. Minusta Sauli Niinistö on tehnyt hyvää työtä laskiessaan rimaa niin lähelle tavallista ihmistä kuin mahdollista. Tässä yhteydessä on syytä antaa Niinistölle muutenkin kiitosta. Vaikka itse äänestin vaaleissa Pekka Haavistoa, Niinistö on ollut minusta hyvä presidentti. Sunnuntai-iltana suorittamani tarkkailun perusteella uskallan väittää, ettei hänkään tunne oloaan kaikkein kotoisimmaksi kristallikruunujen alla. En usko, että hän on halunnut presidentiksi päästäkseen seisoskelemaan salamoiden ristituleen. Uskallan väittää, että paljon mieluummin hän kiskoisi tupakkia koiralenkillä Jennin käsipuolessa. Pahaksi onnekseen hän vain sattuu kuulumaan siihen ihmistyyppiin, joka vielä ajattelee, että jos on kotimaaltaan jotain tullut saaneeksi, pitää antaa myös takaisin.