Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Peli ei syö hyvää sydäntä – Jos ihmisyyden ydin on kunnossa, on väkivaltainen viihde pelkkä turvallinen purkukanava

Videopelit tuottavat joukkoampujia, ja ratkaisu löytyy kuolemanrangaistuksesta. Kutakuinkin tällaista viestiä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump jakoi kommentoidessaan maansa tuoreita joukkoampumisia. Vanhempana tätä toistuvaa asennetta on vaikea niellä, sillä tilastojen ja kaavamaisen ihmiskuvan todellisuus on toista kuin elävä elämä. Viiden aikuistuneen ja aikuistuvan lapsen isänä olen oppinut ainakin yhden asian: oleellisin kasvatus tapahtuu ennen kouluikää. Elämän oleellisten työkalujen pakkiin kuuluvat empatia, ihmisarvon kunnioitus, ihmisyyden rikkauden ymmärtäminen ja näistä kumpuava ymmärrys oikeasta ja väärästä. Kokemukseni mukaan nämä on pitkälti omaksuttu viimeistään ennen teinivuosia. Jos pohja on vahva, se myös pitää. Lapseni ja minä olemme kasvaneet syvällä video- ja roolipelien maailmassa. Siihen on mahtunut suuri määrä väkivaltaakin sisältäviä pelejä. Ne lapseni, joille pelit eivät ole olleet iso juttu, ovat uponneet samoja teemoja sisältäviin tv-sarjoihin. Niissä vilisee vaihtoehtoisia todellisuuksia, aseita, demoneita, hirviöitä, ruumiinkappaleita, ja kaikkea sitä, josta vanhempia varoitetaan – ja useimmiten ilman omaa kosketuspintaa. Miten kävi? Saatoinko maailmaan pahantahtoisia saatananpalvojia, sosiopaatteja ja rikollisia? No ei siltä näytä. Tuli oppilaidensa rakastama opettaja. Tuli hyväntekeväisyyteen aikaansa käyttävä empaatti, kaikkien kanssa toimeen tuleva sosiaalinen sukeltaja, eläinrakas kultasydän ja aktiivinen maailmanparantajafeministi. Lapseni ovat käyneet yhteensä 45 vuotta peruskoulua. Yhdenkään vuoksi ei ole pitänyt mennä koululle selvittämään, miksi hän kiusaa muita. Pelit ja tv-viihde toimivat pikemminkin turvallisina agressioiden purkajina. En väitä olevani hyvä kasvattaja, en sinne päinkään. Kyse lienee tuurista tai tilastopoikkeamasta. Siitä huolimatta minua etoo toistuva puhe siitä, miten esimerkiksi väkivaltaiset pelit sysäävät ihmistaimen väistämättä synkälle polulle. Samaan aikaan rasismi ja silkka fasismi tarttuvat kuin tauti, ja maailma askeltaa koko ajan kylmempään suuntaan. Olisiko oleellisempaa pelätä virtuaalimaailmojen sijaan tarjoamaamme todellisuutta – sitä, jonka luomme vanhempina, sosiaalisen median käyttäjinä ja yhteiskunnan rakennuspalikoina? Peli voi olla joillekin triggeri, mutta hyväsydämisestä ihmisestä se ei tee murhaajaa.