Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kun Tampereella asuvan Maria Lassilan lähellä tapahtui itsemurha, hän huomasi kuinka vaikeaa aiheesta oli puhua lapsille: tämä on hänen neuvonsa

Kun Eeva tulee koulusta, äidin auto on jo pihassa. Sisällä tuoksuu kahvi ja isän työkengät ovat eteisessä. Keittiöstä kuuluu äidin ja isän vaimea keskustelu. Eeva katsoo kelloa. Pitkä viisari osoittaa suoraan alaspäin ja lyhyt viisari on yhden ja kahden välissä. Kello on vasta puoli kaksi. – Minä tulin, Eeva huutaa. Keittiössä keskustelu katkeaa. Äiti pyyhkii kyyneliään, mutta kukaan ei puhu mitään. Mikään ei ole niin kuin ennen, sillä Oskari-eno on tehnyt itsemurhan. Mutta koska aikuisetkaan eivät osaa puhua asiasta, myös lapset jäävät hämmennyksen valtaan. Kukaan ei tiedä, miten kertoa lapsille läheisen itsemurhasta. Puhumattomuuden kulttuuri pitäisi katkaista Vuosittain lähes 800 suomalaista tekee itsemurhan. Lisäksi itsemurhayrityksiä tapahtuu vuosittain arviolta 10 000–30 000. Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, sillä kaikkia yrityksiä ei ilmoiteta terveydenhuoltoon tai muille viranomaisille. Silti oppaita siitä, kuinka asiasta tulisi keskustella lasten kanssa, ei juuri ole. Kun esikoiskirjailija Maria Lassilan , 41, lähipiirissä tapahtui muutama vuosi sitten itsemurha, hämmennys siitä, kuinka asiasta tulisi puhua, jäi painamaan Lassilan mieltä. – Jäin miettimään, kerrotaanko näistä lapsille ollenkaan, ja mietin, miten kerrotaan jos kerrotaan. Pohdinnan tuloksena syntyi kirja ekaluokkalaisesta Eevasta ja Harmaakaavusta. Kun vanhempien sukupolvi on tottunut siihen, ettei itsemurhasta sovi puhua, sama puhumattomuus siirtyy Lassilan mielestä lapsille. – Itsemurhaa on kautta aikojen ajateltu todella häpeällisenä asiana. Se on ollut sekä kirkollisen että maallisen oikeuden mielestä suurin mahdollinen synti. Sama häpeä estää Lassilan mielestä myös aiheesta puhumisen. – Tässä tarvitaan samanlaista avautumista kuin muistakin vaikeista asioista puhuttaessa. Pitäisi pyrkiä siihen, ettei häpeän mallia viedä eteenpäin. Suruista suurimpia Lassilan omakohtaisista kokemuksista huolimatta tarina Eevasta ja Harmaakaavusta on fiktiivinen. Eevan tarinassa harmaakaapu on yhtä kuin pienen lapsen hämmennys, mystinen olento, joka kipuaa sohvalle öisin köhimään ja häiritsemään Eevan unta. Lapsien kohtaamasta surusta on olemassa jo entuudestaan kirjoja, mutta itsemurhan kaltaisen usein äkillisen kuoleman teemoja käsitellään kirjoissa hyvin vähän, jos ollenkaan. Puhumattomuuden kulttuuri aiheuttaa Lassilan mielestä jo itsessään lapsille ongelmia ja toisaalta itsemurhien periytymistä tietyissä suvuissa. Peruslähtökohdiltaan kuoleman suru on aina Lassilan mukaan samankaltaista surua. – Itsemurha kuitenkin usein saattaa mutkistaa tilannetta ja pitkittää surua. Ihmisten on helpompi käsitellä kuolemaa, kun se johtuu esimerkiksi jostain pitkäaikaisesta, näkyvästä sairaudesta, Lassila sanoo. Läheisen itsemurha herättää usein syyllisyyttä sekä aikuisissa mutta myös lapsissa. – Lapsilla mielikuvitus on usein vielä niin iso osa maailmaa, että syyllisyys saattaa herätä pienistäkin asioista. Lähtikö läheinen sen takia, että huusin sille tai muuta. Paras lääke sekä lasten että aikuisten syyllisyyden poistoon on avoimuus. – Aikuisen olisi hyvä alleviivata lapsille, ettei itsemurha ole kenenkään syy. Pitäisi pyrkiä kertomaan asian taustoista lapsen tasoisesti. Keskustelun voi aloittaa esimerkiksi kysymällä lapselta, mitä kuolema tai itsemurha tarkoittaa ja lähteä keskusteluun sitä kautta. Vanhempien hämmennys tarttuu Eeva ja Harmaakaapu -kirjassa Eevan vanhemmat ovat itsekin niin suurten tunteiden ja järkytyksen vallassa, etteivät he pysty ottamaan lasta mukaan keskusteluun saati auttamaan lasta tämän hämmennyksessä. Puhumattomuus lisää Eevan hämmennystä ja lisää mystisen harmaakaapuisen olion öisiä vierailuja. – Lapset tuntevat kyllä vanhempansa niin hyvin, että huomaavat nopeasti jos vanhemmat yrittävät salailla jotain. Niin käy myös Eevalle. Vasta kun mielipaha alkaa näkyä myös koulussa, vanhemmat havahtuvat lapsen suruun ja kysymyksiin. Kun asioista saa puhuttua, Harmaakaavunkin olemus täsmentyy. Kun sen tehtävä on tehty, on aika jättää ystävälliset hyvästit sekä menehtyneelle enolle että kaavulle. Vauhtia kirjalle Lassila kirjoitti esikoiskirjaansa tamperelaisen Viita-akatemian luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa. Hän kiittelee akatemiasta saamaansa opastusta ja vertaistukea. – Kirjoittaminen on ollut pitkään unelma. Kolmivuotisen ohjelman aikana Lassila työsti esikoiskirjastaan useamman version. – Vaikeinta oli kirjoittaa sitä, miten ja millä sanoin vanhemmat puhuvat lapselleen enon itsemurhasta. Asiaa, josta on vaikea puhua, on myös vaikea sanoittaa. Kirjoitusharjoitusten lomassa hän yritti tehdä taustatyötä. – Minulla itselläni ei ollut lapsuudesta kokemusta tällaisesta menetyksestä. Joten etsin tietoa, miten eri tahot neuvovat aikuisia siitä, kuinka lapsille kannattaa itsemurhasta puhua. Kun Lassila sai vihdoin tekstinsä hiottua, kustantaja tarttui siihen ensi yrittämällä. Se antaa myös luottamusta jatkaa kirjoittamista. – Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa nimenomaan lapsille ja nuorille. Minua kiinnostaa reaalifantasia, jossa todellisuus menee jollain lailla vinksalleen tai siihen tulee jokin särö. Opettajankoulutuksessa ei neuvota kriisien käsittelyä Ekaluokkalainen Eeva -hahmo ja harmaakaapu olivat tarinan päähenkilöinä Lassilan mielessä heti alusta saakka. – Olen itse opettaja, mutta ei näitä asioita omassa opiskelussa millään lailla edes sivuttu. Ohjeistusta annetaan usein vasta kun jotain tapahtuu. Riippuu varmasti opettajan yksilökohtaisesta kokemuksesta, miten paljon näistä asioista esimerkiksi luokassa puhutaan. Lassila on puhunut aiheesta myös omien alakouluikäisten lasten kanssa. – Olemme keskustelleet, että joskus ihminen vain on niin valtavan väsynyt elämään, että tekee omalle keholleen jotain peruuttamatonta. Itse kirjan aihetta enemmän Lassilan omat lapset ovat olleet kiinnostuneita siitä, että äiti oikeasti julkaisee kirjan. Eniten Lassilaa jännittää, millaisen vastaanoton kirja saa perheissä, joissa on koettu läheisen itsemurha. – Kukin aikuinen päättää toki itse, miten asioista lasten kanssa keskustelee, mutta hienoa jos keskustelua voi tarinan kautta auttaa. "Lapsilla mielikuvitus on usein vielä niin iso osa maailmaa, että syyllisyys saattaa herätä pienistäkin asioista. Lähtikö läheinen sen takia, että huusin sille tai muuta."