Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Kuolleita eläimiä ja eläviä pehmoeläimiä – tämä kevät on sarjakuvien osalta kiinnostavien esikoisteosten aikaa, arvioimme kolme erilaista sarjakuvauutuutta

Tämä kevät on sarjakuvissa mielenkiintoisten esikoisteosten aikaa. Juliana Hyrrin , Aino Louhin ja Avi Heikkisen tarinat liikkuvat lapsuuden julmuudesta ajan mysteereihin. Tarinoiden toteutus on kullakin hyvin erilainen. Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut 144 sivua. Suuri Kurpitsa, 2019. Mikä? Kirjassa on kuusi kertomusta salaisuuksista. Juliana Hyrri kuvaa tapauksia, jotka alkavat usein kaihertaa vasta aikuisena. Mistä oikein oli kyse? Miltä se silloin tuntui? Erikoista? Kissan kuolema koskettaa taiteilijaa – ja lukijaa – sukupolvesta toiseen. Muun muassa Sami Toivonen ja Mika Lietzén ovat aikaisemmin kuvanneet maaseutumiljöön julmuutta, jossa kaikki kissat eivät syystä tai toisesta pääse alkutassutuksia pidemmälle. Hyrri kuvaa kissojen hautausseremoniaa vivahteikkaasti ja astetta etovammin muurahaisten syömää eläimen raatoa. ”Ei me lapsena ikinä haluttu pahaa eläimille tai hyönteisillekään”, loppuu yksi tarina. Miksi kiinnostaa? Hyrri (s. 1989) on sukupolvensa lahjakkaimpia sarjakuvataiteilijoita. Pitkään hiomassaan esikoisessa hän hyödyntää eri piirrostyylejä taitavasti. Sarjakuva on sanan ja kuvan ristisiitos, ja molempien pitää elää, vakuuttaa ja vaikuttaa. Hyrrillä on sekä tilanteiden että yksityiskohtien tajua. Hän todella kertoo kuvin, ja kukin tarina näyttää siksi hiukan erilaiselta. Aino Louhi: Mielikuvitustyttö 168 sivua. Suuri Kurpitsa, 2019. Mikä? ”Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä, siivekästä ja veristä!”, runoili Arto Melleri aikoinaan ja onnistui kiteyttämään kokonaisen ikävaiheen tunnemaailman. Aino Louhin Mielikuvitustyttö kertoo siivistä ja verestä mutta sitä ennen nuoruutta edeltävästä latenssi-iästä. Silloin kaikki tuntuu epävarmalta, muttei edes kunnolla epävarmalta vaan hahmottomalta ja vaikealta. Kaveruus voi kadota hetkessä – ja mitä se edes oli. Erikoista? Aino Louhin (s.1981) taiteellinen tuotanto käsittää niin maalauksia, installaatioita, sarjakuvia kuin kuvituksiakin. Hänen äitinsä Kristiina Louhi teki aikoinaan Aino-lastenkirjasarjaa enkä voi olla lukematta Mielikuvitustyttöä niitä vasten. Aino-kirjat ovat eloisia ja värikkäitä, Mielikuvitustyttö pidättelee. Molemmat kuvaavat tavallista suomalaisuutta ja lapsen arkea, Mielikuvitustyttö vain vähän vanhempana. Silloin läsnä on jo elämän apeus. Miksi kiinnostaa? Louhi korostaa lapsuuden latenssivaihetta hienovaraisin piirtein, tai oikeastaan piirteettömyyksin. Taustat ovat usein lähes olemattomat. Rytmitys tapahtuu tasaisten, hetkauttavasti ripoteltujen väripintojen avulla. Välillä Louhi käyttää yhtä kuvaa sivulla, välillä useampaa. Sarjakuvakerronta tuokin välillä mieleen 1970–80-lukujen kuvakirjat. Sanon tämän hyvällä, sillä vähäeleisyys kasvaa voimavaraksi. Poskien puna ja suun liikkeet näkyvät heti. Lopun teinirakkaus tuntuu siltä kuin se usein onkin: maailmat räjähtävät. Ja se on vasta elämän alkua. Avi Heikkinen: Valotusaika 224 sivua. Pokuto, 2019. Mikä? Valotusaika kertoo liimatukkaisesta Jamosta, joka löytää erikoisen kameran. Sillä voi kuvata menneisyyttä. Jamo päättää sevittää kadonneen naisen tapauksen ja omat traumansa. Erikoista? Jännäri on toteutettu rutkasti käsitellyin valokuvin. Aukeamat rytmittyvät kuitenkin ruutuihin perinteisten amerikkalaisten (toiminta-)sarjakuvalehtien hengessä. Niin sanottu fotonovelli on Suomessa tuikiharvinainen. Edeltäjistä tulee mieleen lähinnä Juho Juntusen Paholaisen morsian. Fotonovellia käytetään usein huumoriin tai varsinkin Italiassa ja Latinalaisessa Amerikassa suosittuihin romanttisiin tarinoihin, mutta jyväskyläläinen Avi Heikkinen hyödyntää sitä scifiin. Tarina puuroutuu hetkittäin ja tuntuu välillä tyhjänpäiväiseltä, mutta ainakin se perustelee tyylinsä. Elämme jatkuvan kuvavirran yhteiskunnassa ja mikäpä kuvaisi suhdettamme ajan katoavaisuuteen paremmin kuin kamera. Miksi kiinnostaa? Tarina muistuttaa Netflixin Black Mirror -sarjaa siinä, että sen nykyhetki tuntuu aivan tältä päivältä, mutta pian ilmenee pieniä häiritseviä eroja. Valotusajan mysteerit perustuvat ajassa taaksepäin pääsevän kameran lisäksi tekoälyn kehitykseen. Sarjakuvakirjan elävin persoonallisuus ei ole ihminen vaan tulostamillaan pikkulapuilla kommunikoiva pehmoeläin. Tampere kuplii -festivaalin (20.3–24.3.) kunniavieraana on tänä vuonna Tarmo Koivisto . Tapahtuman teemana on murros ja vaikka viime itsenäisyyspäivään Pro Finlandia -mitalilla palkittu Koivisto onkin monipuolinen pitkän linjan taiteilija, juuri tuohon termiin hänen tuotantonsa kiteytyy. Koiviston Mämmilä seurasi vuosikymmenten ajan kuvitteellista (mutta huomattavasti Orivettä muistuttavaa) hämäläistä pikkukaupunkia. Sarja on parhaimmillaan tarkka kuvaus yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, jossa ensin purettiin puutalot ja sitten niitä alettiin suojella. Tarinat risteävät sekä yksilöiden että yhteisön tasolla. Tapahtuman julisteessa oli alun perin yksi Mämmilän pitkäaikaisista hahmoista, 1990-luvun alussa ilmaantunut somalitaustainen Mukku. Alkuperäisestä julkaisuyhteydestään irrotettuna hahmo herätti keskustelua stereotyyppisestä kuvauksesta ja jopa rasismista, minkä vuoksi festivaali päätti vaihtaa julisteen kuvaa. Murroksen merkki jos jokin. Tarmo Koivisto Duetto 1 -tilassa lauantaina klo 14.00