Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Vaalikone Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Yksittäiset rikosasioihin liittyvät luvut voivat johtaa harhaan – lukujen esittämisessä ja tulkinnassa tarvitaan numerolukutaitoa

Viimeaikainen keskustelu lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista on sisältänyt paljon tilastoista ja tutkimuksista poimittuja numeroita. Numeroiden avulla on kuvattu rikosten yleisyyttä ja rikoksesta epäiltyjen piirteitä. Yksittäiset luvut tuottavat kuitenkin vain harvoin tavoitellun kokonaiskuvan. Numerojen esittämisessä ja tulkinnassa tarvitaan valmiutta ymmärtää käytettyä numeerista informaatiota. Tässä epäonnistuminen johtaa huolimattomiin tulkintoihin ja jopa virheelliseen tilannekuvaan. Keskitymme tässä hallituksen vastikään antamaan esitykseen eduskunnalle rikoslain seksuaalirikoksia koskevan luvun muuttamisesta (HE 212/2018). Siinä esitetään lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamista. Hallituksen esityksessä todetaan, että kiinnijäämisprosentti lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö –rikoksissa olisi jopa 80 prosenttia. Vuonna 2013 toteutetun lapsiuhritutkimuksen mukaan yhdeksäsluokkalaisista tytöistä 4 prosenttia ja pojista 1 prosentti raportoi elämänsä ajalta sellaisia kokemuksia, jotka täyttävät hyväksikäytön tunnusmerkit. Kun ikäluokassa on noin 60 000 nuorta, tarkoittaa se, että heistä noin 1 500 on joskus ollut hyväksikäytön uhrina. Poliisin tietoon tulee vuosittain noin 1 200 lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö -rikosta. Näistä luvuista on päästy 80 prosentin kiinnijäämisprosenttiin kaavalla, joka täyttää matemaattiset vaateet, mutta ontuu numerolukutaidon näkökulmasta. Luvun laskelma perustuu muun muassa oletukseen, että yksi uhri on sama asia kuin yksi rikosilmoitus. Todellisuudessa yhdessä rikosilmoituksessa voi olla useita uhreja. Rikosilmoitus ei myöskään vielä tarkoita, että rikosta olisi tapahtunut. Näistä syistä rikosilmoitusten määrää ei voida myöskään käyttää kiinnijäämisen indikaattorina. Rikosilmoitukset kertovat korkeintaan mahdollisten epäiltyjen rikosten ilmi tulosta poliisille. Tämän tiedon vertailu uhritutkimuksen tietoihin tuottaa parhaimmillaankin hyvin karkean arvion hyväksikäyttökokemusten ilmitulosta. Korkeintaan voisi verrata uhritutkimuksessa yhden ikäkohortin raportoimia kokemuksia rikosilmoitustilastoihin saman vuoden aikana, saman ikäkohortin edustajiin kohdistuneiden seksuaalirikosepäilyjen osalta. Näin laskien ilmi tulleiden tapausten osuus yhdeksäsluokkalaisten kohdalla olisi noin kolmannes. Tämäkin tarkastelu kuitenkin sisältää sen perusvirheen, että uhri olisi yhtä kuin rikosilmoitus. Käytettävissä olevat julkaistut väestötutkimukset ja rikosilmoitustilastot eivät riitä ilmi tulleiden lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten osuuden tarkasteluun tarkkuudella, joka mahdollistaisi tarkan arviot tekijöiden kiinnijäämisriskistä. Hallituksen esityksessä arvio kiinnijäämisriskistä ei ole ollut merkityksellinen muutosesityksen lopputuleman eli rangaistusten ankaroittamiseen valmistelussa. Nykytilan kuvauksena se kuitenkin herättää paljon kysymyksiä ja tarpeen muistuttaa numerolukutaidon tärkeydestä yleensä ja erityisesti silloin, kun keskustellaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kirjoittajista Noora Ellonen on yliopistotutkija, Monica Fagerlund väitöskirjatutkija ja Matti Rimpelä emeritusprofessori.