Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Käytännön hoitotyötä tekeviä olisi kuultava hoitajamitoitusta laadittaessa

Laskutikku on oivallinen päätöksenteon apuväline, jonka käytön soisi nuorempienkin poliitikkojen oppivan. Siinä on paljon numeroita ja keskellä liukuva viivain, jonka avulla voi tehdä mitä moninaisimpia laskusuorituksia. Laskutikku opettaa myös suhteellisuudentajua, sillä se antaa vain lukuja, ei suuruusluokkia. Esimerkiksi lääkeannoksia laskevan on tiedettävä, tarkoittaako luku 5 millilitroja vai desilitroja. Poliitikon taas on tiedettävä, tarkoittaako numero 3 kolmeasataa miljoonaa vai kolmea miljardia. Siitä olisi suuri apu päätöksenteossa. Poliitikoille tuli vaalien alla hätä vanhustenhuollon ja lasten päivähoidon laiminlyönneistä maassamme. Jotain pitäisi luvata, mutta siten, ettei asiaa ehdittäisi hoitaa enää tämän vaalikauden aikana. Poliitikkojen ei ylipäätäänkään pitäisi puhua liikaa näin vaalien alla, sillä runsas puhe lisää hiilidioksidin tuotantoa, minkä vähentämiseen he ovat sitoutuneet. Yleisölle on yllättäen tullut tietoon, että vanhustenhoitoon määritelty hoitajakerroin 0,5 ei olekaan lakimääräinen minimi, vaan hurskas toivomus. Tästä syystä jonkinlaiseen minimimitoitukseen on saatava lain velvoittavuus. Lakiin perustuvilla mitoituksilla on sekä etunsa että haittansa. Etuna on se, että kaikkien hoitolaitosten, niin yksityisten kuin julkistenkin, on annettava vähintään minimitason mukaista hoitoa. Jos taas hoitajien määrä hoidokkeihin on ylimitoitettu, siitä tulee yksityisyrityksille rahastusautomaatti. Mikä siis neuvoksi? Sumea logiikka. Sumeassa logiikassa, kuten laskutikussakin, käytetään liukuvia asteikkoja. Niinpä lakiinkin voitaisiin kirjata hoitajamitoitukseksi 0,5–0,8 hoitajaa hoidettavaa kohti. Tämän välyksen sisällä olisi erilaisia hoitoisuusluokkia ja kriteerejä, joiden mukaan todellinen, lainmukainen, minimitarve toteutuisi. Se voisi olla 0,5 taikka 0,72, tai jotain muuta sen mukaan, millaisia hoidokkeja laitoksessa määritellyllä aikavälillä on. Ei se ole sen vaikeampaa. Järkevimmältä hoitoisuusluokituksen määrittelytavalta näyttäisi sellainen, jossa käytännön hoitotyötä tekevät hoitajat tulisivat kuulluiksi. He tietävät parhaiten, mitä ihmisarvoisen elämän tuottaminen vanhustenhuollossa käytännössä vaatii. Nykyään pulmana on se, että kaikki vanhukset eivät ole ”kilttejä mummeleita vanhainkodissa”, kuten ennen. Kun kunnat haluavat säästää vanhustenhuollon kustannuksista, vanhuksia pidetään kotihoidossa liiankin kauan, jolloin heitä ei voida hoitaa kotiinsa enää kunnolla. Siitä seuraa, että hoitolaitoksiin kasaantuu yhä vaikeampihoitoisia vanhuksia ja tämä nostaa hoitajien työn määrää ja vaativuutta, ja sitä kautta kustannuksia. Jotta hyvät tavoitteet eivät jäisi lain kuolleeksi kirjaimeksi, on samaiseen lakiin kirjattava myös kunnollinen valvontajärjestelmä sanktioineen. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta