Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Jukola 2019 Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Tältä maailma on näyttänyt yhden toimittajan silmin – muistatko mitä vanhustenhoidosta on vuosien varrella kirjoitettu ja millainen oli Tampere 1990-luvun lamassa?

Olen usein miettinyt, mitä kuuluu yhdelle haastateltavalleni, joka oli esimerkki uudesta ilmiöstä: työssä käyvä köyhä. Elettiin 1990-luvun puoliväliä ja Suomen lama oli syvä. Olin tuore taloustoimittaja. Nuori nainen työskenteli velkaneuvonnassa, mutta siitä osaamisesta ei ollut hänelle iloa. Naisen tarina oli hyvin tavallinen. Hän oli ostanut ylihinnoitellun yksiön Hyhkystä kalleimpaan aikaan ja maksoi lainastaan ylihinnoiteltua 20 prosentin korkoa. Uuden ajan köyhällä ei ollut rahaa edes bussimatkaan. Elämä kuitenkin jatkui, vaikka linkuttaen. Sitä kuvasti vaikkapa juttuni Sirkus Finlandiasta, joka sitkeästi kiersi Suomea, vaikka osa penkkirivistöstä oli suljettu lippunauhoin, koska niitä ei ollut varaa korjata. Ravintoloissa oli yläosattomia tarjoilijoita, kotiin tunki ovelta ovelle myyjiä ja pyramidikauppiaat huijasivat hyväuskoisia, katujen varsilla näyteikkunat ammottivat tyhjyyttään. Pankkeja kaatui, Tampereella suuri ja mahtava Tampella murtui pala palalta. Taloustoimituksessa oli kiinnostavaa olla töissä. Erään kerran haastattelin Tampella Powerin toimitusjohtaja Bertel Langenskiöldiä . Hän työnsi minulle ensi töikseen tiedotteen nenän alle: norjalainen Kvaerner oli ostanut tytäryhtiön. Uutisen kohdalla hädin tuskin pysyin penkilläni. Vasta myöhemmin muistin, että kauppa saattaa tietää perheelleni ikäviä, sillä mieheni teki kyseisiä kattiloita. Uutiset ensin. Tapasin toki päättäjiä: pääministeri Esko Ahon perässä juoksin Tampere-talossa ja Iiro Viinanen oli hyvä haastateltava, mutta mieleeni jäi tuo nuori nainen, joka käveli töihin, kun bussiin ei ollut varaa ja Sirkus Finlandian penkit. Aika oli surullinen, mutta siinä oli sitkeyttä. Nyt keskustelemme Esperi Caresta ja yksityisestä vanhustenhoidosta. Vuonna 2000 arvostamani työtoverini Kaarina Jaakola kohautti maata kertomalla omien vanhempiensa huonosta hoidosta Tampereella. Se tarina alkoi kaupungin omistamasta Rauhaniemen sairaalasta. Vuonna 2008 tiimissäni töitä tehnyt tutkiva toimittaja Kristiina Tolvanen kirjoitti jutun vanhustenhoidosta Tampereen Koukkuniemessä otsikolla: "Hoitajat vanhukselle: "Laske allesi"". Emme ole tainneet päästä uutisaiheissa kauhean pitkälle. Maailma muuttui 11.9.2001. Katsoimme toimituksessa epäuskoisina seinällä heijastettua lähetystä, jossa lentokoneet lentävät päin kahta tornia New Yorkissa sytyttäen ne liekkimereksi ja surmaten tuhansia ihmisiä. Mikä elokuva tämä on? Kaikki, jotka suinkin pystyivät, jäivät toimitukseen uutisoimaan WTC-iskusta. Se on toimittajan aineenvaihduntaan kirjoitettu. Kun tapahtuu, ryhdytään töihin. Surraan sitten myöhemmin. Samalla tavalla toimituksen läpi kulkivat kouluampumiset ja tsunamit ja vakavat rikokset. Varsinkin ne, joissa tehdään pahaa pienemmille. Vaikkapa käräjäoikeuden perusteluosuutta Muuramen pedofiiliringistä ja äidin roolista siinä oli paha lukea. Toimittajan työ on etuoikeus. Olemme läsnä suurissa ja pienissä. Iloisissa ja surullisissa asioissa.