Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Hei, tehdään elokuva naistaiteilijasta! Ei tehdä, sillä vain se on ihanaa, kun mies ryyppää ja rasittaa

Varma hittiresepti joulun elokuvamarkkinoille: Henkilökuva suomalaisesta taiteilijasta, joka on ryypännyt pilalle terveytensä lisäksi ihmissuhteensa – ja ollut ilkeä mahdollisimman monelle muulle ihmiselle. Kaavaa kannattaa toistaa kunhan muistaa olennaisen: Pääosarentun on oltava mies. Nainen on elokuvan aiheena ilmeisesti jo lähtökohtainen riski tuotantoyhtiöille. Luova, ryyppäävä tai huumeita itseensä piikittävä nainen ilmeisesti saisi alan päättäjien mielestä yleisössä aikaan vain vaivaannuttavan vierastusreaktion. Miehen itsetuhoisessa elämäntavassa puolestaan on olevinaan jotain samastuttavaa tai empatiavoimaa – kunhan tuhoava mies samalla soittaa, laulaa tai runoilee, tai parhaimmassa tapauksessa tekee kaikkia kolmea. Ryyppäävää taiteilijamiestä pitää ymmärtää. Hän on varmaankin kokenut jotain niin ikävää, ettei selviä elämästä hengissä. Onkohan ihan isä korottanut jossain vaiheessa äänensä tai äiti jättänyt jälkiruoatta. Mutta entä jos olemmekin käsittäneet syy-seuraussuhteen väärin? Entä jos miestaiteilija vetää päihteitä juuri siksi, että tietää sillä saavansa suuren yleisön sympatiat ja nousevansa näin kotimaisen viihteen kultaiseen kaanoniin monosten, helismaiden ja hammarbergien rinnalle, vaikka vain postuumisti? Tämä ei ole vain sukupuolikysymys. Mieskään ei välttämättä nouse myönteiseksi legendaksi ryyppäämällä, jos on esimerkiksi urheilija, poliitikko tai yritysjohtaja. Legendaksi toki ovat nousseet vaikkapa Ahti Karjalainen ja Pekka Herlin , mutta suurta myötätuntoa heidän ei voi sanoa saaneen osakseen. Enemmän tämä on kulttuurikysymys. Muualla on tehty elämänhallinnan hukanneista naisartisteistakin asiallisia teoksia. Otan esimerkiksi vain yhden. Bette Midlerin tähdittämä The Rose -elokuva (1979) kertoo Janis Joplinista vaikkei siinä mainita vuonna 1970 kuollutta bluesin jumalatarta kertaakaan nimeltä. Suosittelen vähintään katsomaan ja kuuntelemaan finaalibiisin Stay with me ja aistimaan sen räjäyttävää tuskaa. Minut se on liikuttanut kyyneliin kohta neljän vuosikymmenen ajan. Lopuksi varauma: Teppo Airaksisen Juice voi olla ihan hyvä leffa. Pitäisi vain löytää motivaatio mennä katsomaan se.