Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta MM-kiekko Eurovaalitulos Eurovaalit Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

On syytä huolestua, jos neljäsluokkalainen ei tunne sanaa lumipeite – Jokainen lapsi ansaitsee ihmisen, joka opastaa häntä lukutaitoon

Siitä puhutaan kuin luonnonvoimasta: lukuhalu tuli, lukuhalu meni. Huolesta revitään järkyttyneitä otsikoita: lapset vain pelaavat, nuoret eivät ymmärrä lukemaansa, sanavarastomme köyhtyy, Helsingissä ei enää käytetä suomea. Olemme niin kovasti huolissamme, ja juu, niin pitääkin olla. Kun neljäsluokkalainen kysyy, mikä on lumipeite, tai kun yhdeksäsluokkalainen ei osaa selittää tuntemuksiaan, koska ei tiedä sanaa ”lantio”, pitää olla huolissaan. Sen lisäksi pitää olla myös vihainen siitä, että me suomalaiset emme osaa olla ylpeitä kielestämme ja kulttuuristamme, vaikka syytä kyllä on. Muistammeko, että Suomen kansalla on tavattoman laaja vanha kansanrunosto, josta kerättyjen Kalevalan tarinoiden innoittamana maailmankuulu Taru sormusten herrasta on kirjoitettu? Olemmeko unohtaneet, että lukeminen ja esimerkiksi kaikkiin kyliin levinnyt kirjastolaitos ovat antaneet köyhimmällekin lapselle mahdollisuuden kehittää lukutaitoaan ja lähteä opiskelemaan vaativillekin aloille? Siitä huolimatta, että maailma digitalisoituu, inhimillinen jutustelu, tarinoiden kertominen ja kuunteleminen parantavat lasten sanavarastoa ja vuorovaikutustaitoja. Lukemisen on tutkittu myös parantavan ihmisen kykyä tuntea empatiaa, asettua toisen asemaan. Ne taidotko me haluamme menettää, koska ”huvitamme itsemme hengiltä”, kuten kriitikko ja mediatutkija Neil Postman kirjoitti vuonna 1985 ( Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business )? Lukemisessa pitää nähdä vaivaa. Pieni koululainen, joka ei ole tottunut rauhoittumaan, ei jaksa kuunnella ohjeita, vaan alkaa tehdä työkirjan tehtäviä sen kummemmin miettimättä, mitä tulisi tehdä. Hän ikään kuin klikkailee, kirjoittelee numeroita, kirjaimia tai tavuja, ja pian kuuluu ”valmis”, vaikka tehtävät on tehty päin honkia. Lukeminen voi myös tuntua tylsältä, kun Fortniten maailmat aukeavat klikkailemalla ja tanssit näytetään videoina. Kirjan tarinaan syventyminen vaatii sitä, että sietää hitautta. Sitä asiaa ei voi nopeuttaa. Entä onko lukeminen trendikästä? Sitäkin lapsi tai nuori voi joutua miettimään, kun tuntuu siltä, että kukaan lähistöllä ei lue: kun kotoakin lehdet ja kirjat ovat kadonneet, ja kaikilla on vain jokin laite käsissään. Kun ympärillä ei tunnu olevan ketään, joka ymmärtäisi, että lukutaidosta olisi pidettävä huolta, ettei kansa jakautuisi kahtia niihin, jotka taitavat lukemisen ja menestyvät yhteiskunnassa ja niihin, jotka eivät pääse sinuiksi tekstien kanssa ja joutuvat yhteiskunnassa syrjään. Jokainen lapsi ansaitsee ihmisen, joka opastaa häntä lukutaitoon. Siksi jokaiselle lapselle pitää järjestää lukukummi, joka vinkkaa lapselle lukemista, käy hänen kanssaan kirjastossa, lukee hänelle tai hänen kanssaan ja keskustelee luetusta. Yksi kummin tehtävistä on myös jutella, jutustella, tarinoida, turista lapsen kanssa; kertoa ja kuunnella kertomuksia. Lukukummi voi olla kuka tahansa lapsen tuttu, ja heitä on jo moneksi: joku vie lapsensa kirjastoon, joku tarinoi lastenlastensa kanssa, joku istuu naapurissa lukemassa pienemmille. Tätä asiaa ei voi sälyttää koulujen tehtäväksi, sillä niissä työ on koko ajan käynnissä. Sen sijaan lukukummitoiminta voisi olla vapaaehtoistoimintaa, jonka myötä lähikirjastojen kirjavinkkaus nousisi taas arvoiseensa asemaan, ja esimerkiksi perhekeskusten ja -kahviloiden toiminta saisi lisämaustetta. Haastankin kaikki lukevat ihmiset ryhtymään lukukummeiksi ja auttamaan lapsia lukemisessa niin, että he pärjäävät paremmin monimutkaisessa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja erityisopettaja.