Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Vaalikone Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Harri Rinne julkaisi Juice-elokuvasta omakohtaisen elokuva-arvostelun: "Ei pidä paikkaansa, että minulla ja Juicella olisi ollut skismaa. Minä rakastin sitä miestä."

Teppo Airaksisen ohjaama Juice -elokuva herättää tunteita ja keskustelua jo ennen ensi-iltaansa. Virossa Hiidenmaalla asuva Harri Rinne julkaisi tiistaina Facebook-sivuillaan pitkän päivityksen otsikolla Pitkä, polveileva, puolueellinen ja huono "elokuva-arvostelu" . Elokuvassa Rinteen hahmossa nähdään näyttelijä Pekka Strang . Elokuvan loppupuolella Juicen Marja-vaimo ( Iida-Maria Heinonen ) pettää Juicea Rinteen-hahmon kanssa, mistä hän joutuu elokuvassa myös Juicen ( Riku Nieminen) tylyttämäksi. Juicen ja Rinteen välit ovat elokuvassa viileät alun alkaenkin. "Ei pidä paikkaansa, että minulla ja Juicella olisi ollut skismaa, valtataistelua, ristiriitaa tms. Päinvastoin, minä rakastin sitä miestä ja luulen, että hänkin minua" , kirjoittaa Rinne julkaisemassaan elokuva-arvostelussa. Marja-hahmo on elokuvan tekijöiden mukaan yhdistelmä Juicen elämän eri naisista. Todellisuudessa Juice oli kolme kertaa naimisissa, ja 1970-luvun alussa hän myös kihloissa neljännen eri naisen kanssa. Suurmiehen vastapooli Aamulehden Hiidenmaalta tavoittama Harri Rinne ymmärtää elokuvantekijöiden tarpeen tiivistää ja oikoa. Hän ei suoraan myönnä loukkaantuneensa elokuvasta, eikä usko Juicen läheistenkään niin tekevän. –Minuthan oli tehty isommaksi kuin asiaan kuuluu, ilmeisesti draaman kaarta ajatellen. Kukapa ei turhamaisuudessaan olisi imarreltu siitä, että tulee nostetuksi suurmiehen vastapooliksi. Olen elokuvassa paljon coolimpi kuin todellisuudessa. Koska vastakkainasetteluun ei löytynyt ketään muuta, sain elokuvassa ansiotonta arvonnousua. Yhtä hyvin hahmo olisi voinut olla joku myöhempien aikojen henkilö, Rinne sanoo. Elokuvan tekeminen todellisuudessa eläneistä ihmisistä ei ole Rinteestä täysin ongelmatonta. Hän muistuttaa, että dokumentaarinenkin fiktio on aina tiivistelmä. Jopa dokumentteihin tehdään valintaa. –Jokin voi mennä pieleen, ja henkilöstä, joka oli maailman kiltein, tuleekin maailman pahin tai muuta vastaavaa. Tietysti voisi kuvitella, että kuvattavalla on jokin oikeus. Sanoa vaikka, että musta ei saa tehdä, mutta sellaista mahdollisuutta ei ole. Rinne kertoo käyneensä elokuvasta useita pitkiä keskusteluja sekä elokuvan käsikirjoittajan Antti-Heikki Pesosen että tuottaja Marko Tallin kanssa. Alatalon hahmossa Rinne näkee tietoista pahantahtoisuutta. Hänestä Mikko Alatalon hahmo on rakennettu elokuvaan jatkumona sille, miten kulttuuripiireissä on vuosien saatossa Alataloa kohdeltu. –Mikkohan oli todellisuudessa primus motor, kaiken alku ja juuri. Elokuvassa hänet oli häivytetty pelleksi ja nyhveröksi. Kohtaus, jossa hän heittää puhelimen seinään, olisi sopinut paremmin Juicen tekemäksi. Huono väline Rinne arvelee, ettei elokuva välineenä ole kovin hyvä kuvaamaan todellisuudessa eläneitä ihmisiä. Häntä harmittaa myös huumorin puute, joka Juicen kohdalla oli erityisen olennaista. –Mieshän oli pelkkiä sanoja. Mitään niistä keskusteluista, vitseistä ja huulenheitosta ei saatu elokuvaan mahtumaan. Eikä saakaan, koska sellainen olisi jo kirja. Mitä kulttuurifilosofi Marshall McLuhan aikoinaan sanoi: Medium is the message (väline on viesti). Elokuvaa tehdään niin kuin elokuvalle on ominaista, ja jos totuus siitä kärsii niin, too bad. Mutta et ole siis loukkaantunut? –En ole. Ainoa, joka tästä varmaankin loukkaantuu, on Veltto Virtanen , jota ei ole koko elokuvassa. Kyse on siis Juice-leffasta. Ennen kuin siirryn kriitikon vaativaan tehtävään, esittelen pätevyyteni (tai siis sen puutteen). Tällä vuosituhannella olen nähnyt hyvin vähän elokuvia. Televisiosta katson lähinnä urheilua, YouTubesta stand-uppia, viisaita keskusteluja ja/tai luentoja. Kuluttajana siis huono ja kokematon. Tekijänä samoin: kaksi ”palkintoa” mulla elokuviin liittyen on, elokuvan laatutuki ”Ajolähdön” musiikista ja Jussi ”Iskelmäprinssin” musiikista (Ei tietenkään itse patsasta, musiikintekijöitä oli niin paljon, että vain nopeimmille riitti. Mutta se on tuttua jo Syksyn Sävelestä, ei mulla niistäkään pystejä ole kuin kai yhdestä.) Mitään elokuvan tapaista en ole tehnyt, 30 sekunnin mainokset lienevät pisimpiä kuvailmaisuja. Pikku näytelmiä yms. kuvaelmia ei tähän kategoriaan sovi laskea. Ja sitten asiaan. Ensin haluaisin oikaista muutaman ”virheen”, jos kohta ne elokuvan tekemisen ja kerronnan kannalta eivät virheitä olekaan, mutta siitä näkökulmasta kyllä, että ennemmin tai myöhemmin tätäkin fiktiota aletaan kuvitella dokumentiksi. Ainakin nuorempien puolelta ja niiden, jotka eivät läheltä asioita seuranneet. 1. Ei ollut olemassa mitään bändiä, johon Juice olisi liittynyt myöhemmin. Me kolme sitä vasta aloimme pohtia, kun niitä lauluja tuntui olevan niin paljon ja niin hyviä. Ja silloinkin alkuun vitsinä enemmän kuin oikeana bändinä. 2. Ei pidä paikkaansa, että minä/tai me Mikon kanssa/ olisimme pitäneet itseämme Leskisen veroisina sanaseppoina. Vastahan me hänen innostaminaan aloimme kokeilla, miltä tuo suomeksi kirjoittaminen tuntuisi. Minä olin joskus teini-iässä ”säveltänyt” jotakin, sanat englanniksi. Tein oikein nuottipaperille sovituksineen päivineen. Kauheata paskaa, onneksi ovat hävinneet. Oli täysin selvää – toisin kuin leffassa – että Juice on kuningas ja me oppipoikia. 3. Ei pidä paikkaansa, että minulla ja Juicella olisi ollut skismaa, valtataistelua, ristiriitaa tms. Päinvastoin, minä rakastin sitä miestä ja luulen, että hänkin minua. Kunnes eräänä päivänä, mutta se oli lähes 10 v myöhemmin ja paljon sen jälkeen, kun olin jo häipynyt bändistä. Jos joku luulee, että se ”kriitikon virka”, mitä minulle sovitettiin jo ns. dokumenttielokuvassa ”Erään laulun synty” vastaa tosiseikoille, tarkennan. Kas kun kamerat käyvät (siellä dokumentissa), jotakin kai pitää sanoa. Useimmiten, jos lauluista puhuttiin, niin siitä, miten ne saa (musiikillisesti) toimimaan. Tuollaista ”yhteiskuntatieteellistä” kuulustelua/analyysiä ei oikeassa elämässä tapahtunut. Oikeassa elämässä Leskinen olisi silittänyt kissaa, kysynyt onko mitään syötävää ja kertonut vitsin. Jos jollekulle olisi pottuiltu, niin yhtä hyvin Mikolle. Mikä pirun ajan henki se lienee, joka vaati höpöttämään ”yksilötasoista”… 4. Henkilöitä puuttui tietysti paljon, mm. Atte Blom ja moni muu, eikä kaikki sinne olisi kerronnan ja ajan puitteissa ehkä sopineetkaan. Mutta Mikosta annettiin – ehkä tietoisesti – täysin vääristynyt kuva. Jotenkin tulee mieleen Bill Burrin stand-up Schwarzeneggeristä. Että kun äijä kärähti kotiapulaisen raskaaksi tekemisestä, TV oli täynnä pulleaposkisia asiantuntijoita, jotka miestä moittivat. Ja tyhmäksi haukkuivat. Tyhmäksi, kysyi Bill Burr? Jos se mies on tyhmä, mitä minä olen? Kokeilkoon kuka tahansa amerikkalainen seuraavaa: muuttakoon Itävaltaan, oppikoon kielen, tulkoon kuuluisaksi puntteja nostelemalla, sen jälkeen vielä kuuluisammaksi elokuvien kassamagneetiksi, sen jälkeen naikoon arkkiherttuasukuun kuuluvan naisen ja lopuksi hankkiutukoon korkeaan julkiseen virkaan. Montako ihmiselämää siihen menisi? Mikolla on vähän sama vika. Se on toteuttanut monen ihmisen unelmia yhdessä elämässä. Tullaan maalta teryleenihousuissa ja päästään yliopistoon. Päästään TV-uutisiin töihin – siinä jo satojen unelma, toteutettuna. Saadaan levytyssopimus – jälleen satojen unelma. Tullaan kuuluisaksi, voitetaan suosittu laulukilpailu 4 (aivan, neljä) kertaa. Kutsutaan laulamaan niin Suomen hallituksen synttäreille kuin Venäjän duuman 100-vuotispäiville, lauletaan Örebrossa ja Kostamuksessa, suurissa konserttisaleissa ja pienemmissä keskikaljakuppiloissa. Noustaan eduskuntaan, ei sielläkään nuolla johdon takapuolta ja tehdä karpeloita, vaan johdon uhallakin ollaan pienen ihmisen ja pienyrittäjän puolella. Ollaan yksi niistä harvoista, joita kehtaa lähettää kv. kuvioihin ilman, että virkamiehet ovat pitämässä kädestä kiinni, kun Suomen parlamenttia pitää edustaa. Ollaan välillä viihdetoimituksessa töissä, mennään ja tehdään Kalifornian musiikkiskenestä ohjelmasarja, kun monet muut siitä ovat vain vuosia haaveilleet (”suunnitelleet”). Suoritetaan alppihiihdonopettajan tutkinto; kuvio jossa ollaan erityisen tarkkoina ”harrastavien” julkkisten suhteen. Moni jäi ilman. Pidetään huolta kavereista ja sukulaisista beyond the call of duty. Tehdään töitä eikä urputeta. 5. Niin, että sen Mikon, jonka minä tunnen ja sen, jonka käsikirjoittaja/ohjaaja (?) on halunnut meille näyttää, on kuudensadan kilometrin levyinen kuilu. Mutta se on tuttua, sekin, jo vanhastaan. Oli joku hetki, jolloin hienot piirit päättivät, ettei se Alatalo ole hyvä. Muistan kun olin aika innoissani meidän laulustamme ”Toimikerhon Keijo” ja tahdoin soittaa sen parille kyldyyri-ihmiselle. Jo ennen ensimmäistä ääntä ilmoitettiin, ettei Alatalo oikein toimi. Ihan kuten itse aikoinaan johonkin lauluun kirjoitimme, että ”laulut vaihtuvat laulajiin ja miehet kliseisiin”. Tässä Mikko oli pantu soolokeikalle laulamaan ”Rikoo on riskillä ruma”. Kiva ralli, ei siinä mitään, mutta elokuvan kronologiassa olisi ollut joko kunnianhimoisen Coitus Incin (Viimeinen lehmipoika) tai toisella tavalla kunnianhimoisen Siirtomaa-Suomi trilogian aika. Asenteellinen valinta. Jos nyt Mikko on ”vain” rallien laulaja, niin ei siinä auta edes jumala-Leskisen puolustuspuheet. Niitäkin kun mediassa joskus oli. No, olkoon, mutta. Nuo seikat ovat olennaisia vain totuuden, eivät elokuvan kannalta. Elokuva on hyvä. On valittu, niin musta tuntuu, oikea tasapaino ns. yksityiselämän ja luovan puolen välille. Jussilla kun ne kulkivat aika käsi kädessä, melkein kuin tässä. Riku Nieminen on hyvä Juicena, puuttumaan jäi vain ehkä ripaus alkuaikojen ujoutta – sitä, että kun heität ne tekstivihkosi jonkun luettavaksi, jäät hämillisenä hymyilemään ja odottamaan. Hetkittäin olisi voinut erehtyä uskomaan, että tuohan se on. Pekka Strang oli arrogantti paskiainen, ihan kuin esikuvansa. Vähän liian pitkä ja komea kyllä. Ja kuten joku totesi, ”ei se Rinne herännyt siellä Otavalankadulla yksin eikä sillä ollut kalsareita jalassa”. Eli siis elokuvan paha poika, mutta samalla filmin coolein tyyppi. Ei valittamista, paitsi että Talbotia en olisi koskaan hankkinut. Mikko oli jumalattoman kaukana todellisuudesta, naispäähenkilö taas oli melko fiktiivinen yhdistelmä, joten ei häntä voi kehenkään verrata. Aikakausi vaatteineen, huonekaluineen ja asenteineen oli aika hyvin vangittu. Kuten huomaatte, en osaa – liian lähellä kun olen – oikein mitään sanoa tarinan kuljetuksesta. Minusta kaikki toimi ja tarina myös loppui oikeaan kohtaan. Tämä oli kaikkiaan pikemmin liikuttava kuin jotkut myötähäpeää tuottaneet henkilökuvat. Kiitos Marko ja Riku ja Pekka. Hyvä meininki.