Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Filharmonia tarjoili värikkään illlan: Hollywoodin helmet hehkuivat, Petrushkan haamu leijui arvoituksellisesti

Taas oli tarjolla suomalaista klassisen musiikin huippuosaamista! Nuorelle kapellimestarikyvylle Klaus Mäkelälle on koko maailma avoinna, ja Elina Vähälä on nykyään yksi harvoista suomalaisista kansainvälisen tason viulusolisteista. Yhdessä Tampere Filharmonian kanssa he järjestivät nautinnollisen tuokion Erich Korngoldin viulukonserton Hollywood-tyyliä ja eurooppalaista virtuoosiperinnettä sulauttavan musiikin parissa. Lähinnä filmimusiikistaan yhtä oopperaa lukuun ottamatta muistettu Korngold teki myöhäisessä viulukonsertossaan Bachit eli lainasi surutta omia vanhoja leffateemojaan ja nivoi ne taikurin lailla taidemusiikin suositumpiin kuuluvaan formaattiin. Ja kyllähän niitä teemoja kelpasikin lainata; avausosan pää- ja sivuteema ovat eri elokuvista ( Another Dawn ja Juarez ), mutta konsertossa ne soivat kuin jo alun perinkin yhteen tarkoitetuilta. Yhtenäisyyden illuusio on tietysti säveltäjän taidokkuuden ansiota, tosin ohjaajakin oli molemmissa elokuvissa sama, William Dieterle. Viulisti Elina Vähälä kulki uljaasti ja pelottomasti konserton ensiesittäjän Jascha Heifetzin avaamaa tietä ja sai kappaleen melodiat hehkumaan ja väreilemään kuumina ja voimakkaan kantavina. Teemojen välit täyttävän taiturillisuuden pitää konsertossa palvella musiikkia, ei päinvastoin. Paljon kamarimusiikkia soittanut Vähälä onnistui tässä vähintäänkin hyvin. Esitys soljui luontevasti eteenpäin. Orkesteri puolestaan kohosi esille aina kun sitä tarvittiin, vaikka täydelliseen rytmiseen saumattomuuteen solistin kanssa ei aina päästykään. Konserton hymyilyttävän riemukkaaksi revennyt lännenhenkinen finaali jäi soimaan päähän loppuillaksi. Haamun mystinen paluu Illan ”löytö” oli Erkki Melartinin viides sinfonia. Tarkalla kädellä, inspiroivalla energialla ja varhaiskypsällä itsevarmuudella johtanut Klaus Mäkelä ja Tampere Filharmonia tekivät siitä varmasti teoksen kaikkien aikojen parhaan esityksen. Joku ehkä muistaa, että Tampereen orkesteri levytti kaikki Melartinin kuusi sinfoniaa 1990-luvun alussa silloisen ylikapellimestarinsa Leonid Grinin johdolla. Orkesterin sen aikainen soitto oli ihan pätevää, mutta tulkinnat varovaisia ja tasapaksuja. Kappale heräsi horroksestaan, kun Mäkelä hahmotti suvereenisti sinfonian polyfonisen ankaruuden ja lyyrisen koraalimaisuuden vuoropuhelua. Muutamat Anton Bruckneriin viitanneet paussit olivat dramaattisia, ja ensiosan lopun sibeliaaninen kontrabassojen pizzicatojen ja hiljenevän pääteeman paluun hetki oli aivan lumoava. Finaalin kaavamaisuus on sinfonian isoin ongelma. Kun Sibeliuksella muoto seurasi materiaalia, Melartinilla kävi tässä liiaksi päinvastoin, jotta sinfonia saavuttaisi todellisen ja vapautuneen täyttymyksen. Harjoitusviikon aikana tehty työ kuului esimerkillisesti Igor Stravinskyn Petrushkan esityksen yksityiskohtien rehevyydestä ja runsaudesta. Filharmonia on todella täynnä virtuoosimuusikkoja! Musiikin soivat elementit olivat Mäkelällä hyvin hallussa, ja loppua kohden myös baletin tarina alkoi elää ja visualisoitua mielessä ratkaisevasti. Petrushkan kuolema kaikui hyisen kirkkaasti, ja haamun paluussa trumpettien sordinoidut äänet soivat arvoituksellisina ja jännittävinä muistutuksina todellisen ja kuvitellun maailman rajojen kiehtovasta häilyvyydestä. ★★★★ Tampere-talon Iso sali 14.12.