Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Rakas isänmaa: En halua oppia enää mitään uutta, en halua uudistua, silti haluan kunniamerkin tai ansioristin

Kirous ja kuolema! Itsenäisyyspäivä tuli ja meni, mutta en saanut taaskaan minkään valtakunnan kunniamerkkiä, eikä minua ylennetty edes reservin kersantiksi. Sen sijaan muutama yhdentekevällä 1950-luvulla kanssani syntynyt ystävä sai itsenäisyysviikolla suomalaista työtä suuresti kunnioittavalta sinivalkoiselta työnantajalta ilmoituksen, ettei heidän palveluksiaan enää tarvita tämän kansakunnan rakentamisessa. Menkää kotiin, vaikka ryyppäämään, mutta pysykää poissa nuorempien tieltä. Ja olkaa kiitollisia, että teitä jaksettiin katsella edes tähän asti. Minä kysyn nyt sinulta, rakas isänmaa, mitä meiltä yli kuusikymppisiltä oikein haluat? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin palveluksistani edes hopeisen lusikan alpakkaperällä? Olen sentään ollut työelämässä yli 40 vuotta, opettanut kivääriryhmän johtajana tavallisia rakuunoita ampumaan "pakenevaa vihollista" selkään ja kasvattanut pari joten kuten yhteiskuntakelpoista ihmistä. Se ei tunnu kunniamerkkilautakunnassa merkitsevän mitään. Ja minä sentään pidän itseäni isänmaallisena ihmisenä, osaan ulkoa Pohjamaan joet ja maakuntalaulut. Jopa tämän typeristä typerimmän "Uusmaa Suomen kruunussa on helmi kirkkahin..." No hyvä. Olen isänmaan puolesta valmis kaikkeen muuhun, mutta en yhteen vaatimukseen: en halua uudistua. En halua oppia enää mitään uutta. En kaipaa yhtään innovaatiota, en visiota, en strategista narratiivia, en odotushorisonttia – enkä varsinkaan uutta tiimiä saati uutta tehtävän kuvaa. Haluan olla oma itseni. Hidas, kömpelö, lapsellinen, hajamielinen, epäkohtelias, sekatukkainen, puhumaton, hymytön. En minä itse ole keksinyt kasvaa tällaiseksi luuseriksi, kyllä sen on saanut aikaan tämä pohjoinen surumaa, Suomi, yksinäiset ladut ja pimeät jääkentät, sivukirjastojen lastenosastojen ankeat alahyllyt, sotien satuttamat isät ja opettajat, viinaan kuolleet arto tolsat ja olavi virrat, niskaan lupaa kysymättä putoileva likainen nuoskalumi. Suomalaisuusmies Pentti Linkola on nähnyt tämänkin tragedian ennen muita. "On harvoja suurempia suruja kuin havaita, että omat lapset alkavat halveksia kaikkia isän ja äidin arvostuksia, taitoja ja kokemuksia", hän kirjoitti jo vuonna 1971. Tässä kohta ihana isänmaa voisi tulla vastaan ja näyttää julkisesti arvostavansa "isän ja äidin taitoja ja kokemuksia", jotka nuorista näyttävät juuri nyt aikansa eläneitä, mutta joita ilman maailmassa ei olisi järkeä eikä rakkautta, eikä Suomessa neuvolaa ja peruskoulua. Isänmaa voisi perustaa meille luusereille kunniamerkin! Sen nimi olisi "joutavan tiedon ja hiljaisen rakkauden kultainen ansioristi ujosti hymyilevillä hopeariipuksilla".