Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Linnan juhlat Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

6-vuotiaan lapseni kommentti peilin edessä sai minut tyrmistymään – Miten ihmeessä eskari-ikäiset voivat kiusata toisiaan ulkonäön takia?

Ensimmäinen isku on läpsäytys vatsaan. –Sulla on liian iso maha, sää et saa syödä lounasta! Kuusivuotias nykii lyhyeksi käyneen villapaidan helmaa, kuuntelee eskarikaveria hämmentyneenä, haluaisi syödä, mutta lusikka tuntuu raskaalta eikä laskeudu perunan alle. Leikkiä, leikkiä. Noh ja hyi, ei noin tehdä, opettaja toruu. Kotona lapsi peilaa. –Äiti, olen läski. En halua olla näin lihava. Kaikki muut ovat laihoja. Kuuntelen tytärtäni tyrmistyneenä, ja käy elokuvallisesti: maailma pysähtyy, elämä vilisee. Tiedätte tunteen. Miksi joudun käymään tämän keskustelun? Miten tähän on tultu? Lapseni on kuusivuotias. Eivätkö kuusivuotiaat vielä leiki sovussa hiekkalaatikolla? Onko tämä nyt kiusaamista vai tiedostamatonta huulenheittoa? Pitääkö olla huolissaan? Yritän olla hyvä äiti. Yritän lisäksi olla hyvä aikuinen ja kerron, miten ihana tytär on, sieväkin, ja ettei muiden puheista pidä välittää. Oikeasti juuri sillä hetkellä haluaisin piilottaa lapseni koulujärjestelmästä (kotiopetus on ihan hyvä eikö niin) ja suojella häntä omassa huoneessaan lopun elämäänsä. Sen lisäksi haluaisin käydä kaikkien maailmassa koskaan ikinä milloinkaan kenellekään ulkonäöstä huomautelleiden lasten ja vanhempien kimppuun ja huutaa: miksi ulkonäöstä kiusataan aina? Miksi kuusivuotiaat, nuoremmatkin, osoittelevat toisiaan? Kyllä. On youtubet ja mainokset ja elokuvat. On malleja ja paineita, joiden mukaan ulkonäköajatustaan asetella. Ja kyllä, aina ovat lapset toisiaan osoitelleet, mutta silti: arvot tulevat kotoa. Ei ole lapsen vika, jos hän arvostelee kaverinsa vatsan kokoa. Eikä ole viisivuotiaan syy, jos hän jättää leivät ja perunat lautaselle sen takia, että "ne lihottavat". Suihkussa palaan päivän tapahtumiin, sillä tunnen tarvetta oikoa lapsen minäkuvaa. Hassuttelen ja heilutan löllöä vatsaani. On siinä pari ihmistä kannettu. Muutama viinilasillinenkin on nautittu. Eilen söin kaksi korvapuustia. Lasta naurattaa. –Äiti sun maha on kuin pullataikinaa, hän kiljuu ja haluaa leipoa löllöstä pari pitkoa. Positiivinen kehonkuva lähtee positiivisesta kehonkuvasta. Lyö läskiksi, väännä vitsiä, heittäydy hervottomaksi sen sijaan, että toruisit: älä osoittele, hyi hyi miten rumaa. Näytä esimerkkiä. Mahtavat pätikkäsormet, näistähän tippuu kaikki! Viikonloppuna olimme vahvempia, minä ja tytär. Olin varma, että löllöpitkoilulla lapsen itsetunto (ja maailma) oli pelastettu. Kunnes lettukesteiltä lähtöä tekevä leikkikaveri hymyili nolona eteisessä. Toinen isku. Se osui suoraan korvien väliin. –Nyt juostaankin sitten kotiin, kun on sen verran herkuteltu, leikkikaverin vanhempi totesi. Pidin pintani ja hymyilin. Tätä taistelua en ehkä tule koskaan voittamaan, ajattelin, mutta ainakin yritän. Pakkasin pienelle tytölle lettuja mukaan. Hän oli ne itse paistanut.